Sydämessäni on jo pälvi kesälle.
En muista milloin olisin näin innokkaana ja toivorikkaana odottanut tulevaa kesää.
Monet edellisistä kesistä ovat menneet sytostaattien aiheuttamassa huurussa ja tokkurassa, uni armahtajana.
Katson olohuoneeni ikkunasta. Näen kalliota, metsää; kuusia, mäntyjä, kohta viheriöiviä koivuja. Ja kun oikein tarkasti katson, niin pikkuruinen pihlajakin on vallannut itselleen kasvupaikan. Melkein heti kallioiden takana on koski, ja jos jaksan kulkea vielä jonkin matkaa, saavun merenrantaan.
Kaipaan metsään. Olen ollut niin paljon sisätiloissa; kotona ja sairaaloissa. Tiedätkö vanamon? Kukka kasvaa runsaimmillaan vanhoissa metsissä. Se on ns. rentokasvuinen ja kasvaa 0,5–1 m pitkäksi. Vanamon ohut varsi suikertaa usein sammaleen pinnalla. Sillä on kaksi vaaleanpunaista kellomaista kukkaa, jotka tuoksuvat varsinkin yöaikaan. Parhaiten löydät sen kukkivana kesä-heinäkuussa.
Mieleeni muistuu vuosien takaiset kesäyöt vanamoineen ja se, kuinka kyselin itseltäni; kenelle kertoisin mitä olen yössä uneksinut ja tuulelta kuullut. Odotan, että metsä laulaa suvivirttään. Metsässä vanamot ja rantamme poluilla valkovuokot.
Nyt on valkovuokkojen aika, äitienpäivä.
Irja Askolan ajatuksin:
”Sylillinen valkovuokkoja ja Jumalan hymy sinne, missä täti täytti tehtävänsä silloin kun äiti ei jaksanut ja sinne, missä naisopettaja näki lapsen sielun läpi ja rangaistuksen sijasta rohkaisi – ymmärsi hetkeksi korvata häntä, joka puuttui.
Sylillinen valkovuokkoja ja Jumalan katse sinne, missä kipu viiltää tyhjän kohdun autiudessa ja sinne, missä kevään kukkaset asetellaan hautakummulle kyynelten kastelemina.
Sylillinen valkovuokkoja ja Jumalan tuoksu sinne, missä viisas nainen saattelee eksyneen kotiportille ja sinne, missä kirkkoäidit ja uskon esikuvat synnyttävät uutta elämää ja luovat kasvurauhan sille, joka oli jo tuomittu itsensä alamittaisuuteen.”
Rakas Sisko, olet varmasti kuullut tai itse kokenut sen, kun Sinua maailma murjoo oikein pahasti etkä tiedä kuinka toimisit, niin sana joka huuliltasi kuuluu on ÄITI!
Minulle elämän suurin lahja on olla äiti tyttärelleni.
Ja tiedäthän sen rakas Sisko, että sinuakin kannattelee – kuin sylilasta – tuntematon syli.
Äiti
ÄITI: Rakastan merta, rauhoitun metsän tuoksusta, ilahdun koiramme leikeistä, olen kiitollinen kaikista läheisistäni, nauran kun naurattaa ja itken kun itkettää. Sairauden ja surun kanssa tunnen olevani ajoittain avuton. Olen 58-vuotias, ja sairastanut rinta- ja munasarjasyöpää viisi vuotta. Tyttäreni samanaikainen rintasyöpä opetti minulle, kuinka tärkeää on olla kuuntelija, näkijä ja vierellä kulkija heikkoina hetkinä. Olen huvittunut siitä, että tunnistaisin tyttäreni kädet satojen käsiparien joukosta. Se on hyvin vahvistava tunne. Kuljemme oikeasti ja symbolisesti samaa matkaa käsi kädessä.
TYTÄR: Sain rintasyöpädiagnoosin huhtikuussa 2016. Olin 32-vuotias, aktiivinen ja liikunnallinen nuori nainen. Tällä hetkellä tilanteeni on hyvä, käyn 6 kk:n välein seurannassa BRCA1 -geenivirheeni vuoksi ja koetan palata aktiiviseen elämääni takaisin, oman jaksamiseni rajoissa. Äidin sairaus vie henkisiä voimia. Olen monesti miettinyt sitä, kuinka vaikeaa on iloita omista terveistä päivistä, kun äidillä niitä ei enää ole. Voimaa saan luonnosta ja ystävistä.
