Melkein yhdeksän kuukautta sitten se alkoi. Pää oli sekaisin kuin seinäkello, koko arki heitti kuperkeikkaa ja tämä syksy tuntui kaukaisemmalta kuin mikään muu.
Viimeinen sädehoitokertani oli syyskuun 27. päivä. Pidän sitä jonkinlaisena merkkipaaluna sille, että hoidot ovat näiltä osin ohitse. Vaikka lääkitys jatkuu kotona vielä vuosia, voi alkaa miettimään siihen ihan tavalliseen arkeen palaamista. Vai voiko?
Mietin edelleen syöpää ihan joka päivä. Välillä unohdan, että sen pirulaisen pitäisi olla nyt kokonaan poissa. Pää on edelleen vähän sekaisin sytojen jäljiltä, iho on kuiva kuin hiekkapaperi päivittäisistä rasvauksista huolimatta ja kaksi viikkoa sitten aloitettu tamofeeni alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa mielialaan. Rinnan poistoarpi on parantunut loistavasti, mutta kainalon imusolmukkeiden poiston takia käsi tuskin tulee olemaan entisensä.
Eikä arki voi enää täysin normaaliksi palata. Minulla on tiedossa alan vaihto, mikä samaan aikaan on todella hienoa ja jännittävää, mutta toisaalta todella pelottavaa.
Välillä tuntuu, että olin omassa syöpäkuplassani niin kauan, että paluu normaaliin elämään hirvittää. Nyt kun seuraava lääkärikäynti on tiedossa vasta ensi keväälle ja sairasloma loppuu lokakuun jälkeen, on olo todella hämmentynyt. Ja jollain tapaa aika yksinäinen.
Toistuvat sairaalakäynnit tämän yhdeksän kuukauden aikana toivat minulle paljon turvaa ja tukea. Säännölliset verikokeet ja kuvaukset varmistivat, että kroppa pysyy kunnossa raskaiden hoitojen ajan. Ennen jokaista lääkärikäyntiä jännitin niin paljon, että pää meinasi hajota, koska pelkäsin huonoja uutisia. Mutta onneksi mitään uutta ei ilmennyt.
Entäs nyt? Virallisestihan tässä aletaan olla terveiden kirjoissa. Tiedän kyllä, että fyysisen ja henkisen puolen palautuminen on vielä kesken, ja siinä varmasti menee vielä aikaa. Mutta tärkeintä, että elän.
Selvisin.
Ja vaikka hoidot olivat välillä todella raskaita, tekisin sen kaiken yhä uudestaan ja uudestaan, kunhan saan olla edelleen tässä.
Noinhan se menee ❤️. Kerran oli jossain niin hyvä runo: Tein lyhyessä ajassa niin pitkän matkan, että maisemia ehti katsella vasta kun olin perillä. Tai noin tuon muistan. Mää oon käynyt tuon rumban kahdesti kolmen vuoden välein ja eihän se pää siinä oikein samassa tahdissa pysy, vaan kulkee ihan omia polkujaan. Ajattelin kanssa, että tuleeko yhtään päivää tai edes tuntia, etten syöpää mieti. Nyt kun toisestakin on jo 5 vuotta, niin onneksi se alkaa olla elämässä taka-alalla ❤️.
Ihana runo. <3 Voin vain kuvitella, miten raskasta on käydä tämä kaikki kaksi kertaa läpi. Toivotan sinulle oikein ihanaa syksyä! <3
Minä olen myös käynyt tämän läpi tämän vuoden aikana. Heinäkuussa loppui säsehoidot. Olen palannut arkeen, koska olen terve. Hyvin pärjään tavallisessa elämässäni, en tunne mitenkään muuttuneeni, ehkä olen vähän hiljaisempi, viihdyn itsekseni ja perheen kanssa enemmän.
Hienoa, että olet päässyt jo normaaliin arkeen kiinni. Enköhän minäkin tässä pikkuhiljaa. Hyvää syksyä!
Tuttua on. Heti sanottiin että 10 kk sairasloma. Ajokilometrejä tuli paljo kun en halunnut kimppakyytiin. En jaksanu kuunnella toisten sairaskertomiksia. Nyt tuosta kulunut 16 vuotta ja välillä mies kävi saman läpi
Hänen sairastuminen oli henkisesti raskaampaa. Omaa kuolemaakaan en pelännyt kuten pelkäsin miehen mahdollista pois menoa. Nyt ollaan molemmat tästä jatkoajasta kiitollisia. Saadaan seurata lastenlasten kasvua ym. mukavaa. Elämme ehkä elämämme parasta aikaa!!! Näinkin voi käydä kun jaksaa odottaa ja lähtee liikkeelle!!!!! Läheiset ja ystävät ovat parasta ja se kun jaksaa harrastaa!!
Ihanaa, että olette kumpikin selvinneet tästä kamaluudesta! Olen samaa mieltä, että kaikkein pahinta on seurata kun toinen sairastaa, ei niinkään se oma sairastaminen. Toivotan teille ihania syksyisiä päiviä! <3
Samat oli fiilikset itselläni kun 3 viikkoa sitten aloitin työt 9 kk saikulla olon jälkeen. Työpaikka vaihtui mullakin. Arki on kuitenkin sujunut hienosti enkä juurikaan ajattele sairautta enää.
Mahtavaa, että olet päässyt helposti takaisin työelämään. Toivottavasti minullakin sujuu hyvin. Hyvää syksyä! <3
Minun matkani alkoi vuosi sitten elokuussa. Silloin jo päätin, että jos ei ole pakko sairastaa niin en sitä myöskään tee. Minun onneksi kuntoni riitti kaikkiin hoitoihin hyvin. Vaikka leikkaus oli iso ja imusolmukkeita kainalosta poistettiinkin. Käden kuntoutus tuntui aluksi lähes epätoivoiselta eikä sen jumppaamista voi varmaan koskaan lopettaa. Mutta se toimii nyt jo lähes entisellä laajuudella. Viime talvenakin, sytostaattihoitojen välissä, se kesti hyvin hiihtämisen.
Sytostaatit eivät minulle aiheuttaneet merkittävästi olon heikkenemistä ja nahka kesti hyvin myös sädehoidon. Lääkehoito kestää nyt ainakin 5 vuotta, pieniä nivelongelmia ja kuivuutta on havaittavissa.
Mutta elämä jatkuu ja joka päivä on elämisen arvoista. Kiitos kaikki ihanat ja rakkaat ystävät rinnallani
Hienoa, että sulla meni hoidot hyvin! Mullakin sädehoito poltti ihmeen vähän ihoa, pientä punoitusta vain. Ja itsellä on nyt lääkkeistä tullut tähän mennessä vain näitä kuumotuksia ja ehkä hieman mielialan laskua. Mutta se voi tietty johtua muustakin. Ihanaa syksyn jatkoa! <3