Valitse sivu

Melkein yhdeksän kuukautta sitten se alkoi. Pää oli sekaisin kuin seinäkello, koko arki heitti kuperkeikkaa ja tämä syksy tuntui kaukaisemmalta kuin mikään muu.

Viimeinen sädehoitokertani oli syyskuun 27. päivä. Pidän sitä jonkinlaisena merkkipaaluna sille, että hoidot ovat näiltä osin ohitse. Vaikka lääkitys jatkuu kotona vielä vuosia, voi alkaa miettimään siihen ihan tavalliseen arkeen palaamista. Vai voiko?

Mietin edelleen syöpää ihan joka päivä. Välillä unohdan, että sen pirulaisen pitäisi olla nyt kokonaan poissa. Pää on edelleen vähän sekaisin sytojen jäljiltä, iho on kuiva kuin hiekkapaperi päivittäisistä rasvauksista huolimatta ja kaksi viikkoa sitten aloitettu tamofeeni alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa mielialaan. Rinnan poistoarpi on parantunut loistavasti, mutta kainalon imusolmukkeiden poiston takia käsi tuskin tulee olemaan entisensä.

Eikä arki voi enää täysin normaaliksi palata. Minulla on tiedossa alan vaihto, mikä samaan aikaan on todella hienoa ja jännittävää, mutta toisaalta todella pelottavaa.

Välillä tuntuu, että olin omassa syöpäkuplassani niin kauan, että paluu normaaliin elämään hirvittää. Nyt kun seuraava lääkärikäynti on tiedossa vasta ensi keväälle ja sairasloma loppuu lokakuun jälkeen, on olo todella hämmentynyt. Ja jollain tapaa aika yksinäinen.

Toistuvat sairaalakäynnit tämän yhdeksän kuukauden aikana toivat minulle paljon turvaa ja tukea. Säännölliset verikokeet ja kuvaukset varmistivat, että kroppa pysyy kunnossa raskaiden hoitojen ajan. Ennen jokaista lääkärikäyntiä jännitin niin paljon, että pää meinasi hajota, koska pelkäsin huonoja uutisia. Mutta onneksi mitään uutta ei ilmennyt.

Entäs nyt? Virallisestihan tässä aletaan olla terveiden kirjoissa. Tiedän kyllä, että fyysisen ja henkisen puolen palautuminen on vielä kesken, ja siinä varmasti menee vielä aikaa. Mutta tärkeintä, että elän.

Selvisin.

Ja vaikka hoidot olivat välillä todella raskaita, tekisin sen kaiken yhä uudestaan ja uudestaan, kunhan saan olla edelleen tässä.

X