Valitse sivu

Eka, toka ja vika kerta?

Lähes jokainen syöpäsisko tietää, miltä tuntuu menettää hiukset sairauden takia. Suurimmalle osalle se on vain väliaikainen elämänvaihe ja olotila. Niin se oli minullekin ekalla kerralla lähes kuusi (!) vuotta sitten. Lähdin mukaan leikkiin rohkeana. Ekalla kerralla koin ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi ajaa kaikki hiukset pois, kun ne kuuluisat kaksi viikkoa ekasta hoidosta tuli täyteen ja hiuksia tippui jo tukoittain. Hiusten ajosta tehtiin iso numero – isäni ajoi ne ja samalla ajeltiin myös hänen hiuksensa tukitoimenpiteenä. Silloin 4-vuotias poikani kävi leikkien lomasta katsomassa operaatiota ja totesi, että “ookoo” ja lähti takaisin… Kuuliaisena hain valtion kustantaman peruukin, jonka käyttö jäi olemattomaksi. Tunsin itseni tuo järkyttävä keinokuitureuhka päässä lähinnä naurettavaksi sketsihahmoksi. Kotona kuljin paljain päin ja käyttäen ei-niin-esteettisiä kaljua nuolevia “sytomyssyjä”. En tiennyt muustakaan. Oli jopa vähän siistiä olla kalju. Muiden ihmisten kehut toki tekivät siitä vielä siistimpää. Jos muuten kortonkimallinen “sytomyssyt” ahdistaa, niin tsekkaapa tästä ohjeet ihanaan Siskomyssyyn <3

Sitten tuli se toka kerta. Kolme vuotta myöhemmin. Tuo numero on ollut pelottavan toistuva matkallani. Aluksi löi ihan tyhjää. Omien upeiden hiuksien jo yltäessä yli olkapäiden luonnollisen, ihanan villeinä, eivät kaljukokemukset todellakaan kiinnostaneet. Kului taas ne kaksi viikkoa ekoista hoidoista, ja tuttuun tapaan hiuksia irtosi tuppoina. Tällä kerralla hiustenajosta vastasivat ihanat Siskot ja dokumentoitiinpa tapahtuma myös osaksi Uwa Iduozeen Siskoille tekemää lyhytdokumenttielokuvaa “Osa äitiä”. Että aika leveellä mentiin taas kuitenkin. Peruukiksi valikoitui tällä kertaa hyvin luonnollinen ja kevyt aitohiusperuukki – investointi oli joka euron arvoinen. Peruukki palveli päivittäin noin puolen vuoden ajan, jonka jälkeen oma tukka oli taas kyllin peittävä ja “cool” kantaa rohkeasti.

Kului taas kolme vuotta ja kolmas kerta on nyt käsillä. Tautini on ollut melkoista hakuammuntaa leviämisestä asti, kuten syövänhoito tämän päivän Suomessa vielä valitettavasti on. Resursseihin ja tutkimuksen tilaan nähden saan kuitenkin hyvää hoitoa. Hakuammunnalla tautini on pysynyt suht stabiilina. Nyt on kuitenkin aika ottaa tykimmät sytot käyttöön ja avata tukkabattle uudelleen. Tukkasaralla on tapahtunut paljon pieniä ja suuria harppauksia. Pienenä helpotuksena potilaalle ainakin HUSin peruukkimaksusitoumus käy nykyisin osamaksuna esim. laadukkaampaan ja luonnollisempaan aitohiusperuukkiin. Suurempana virstanpylväänä mainittakoon lähinnä omaan tutkimukseeni perustuva kylmähattujen teho hiustenpelastajina! Vertaissiskoni kannustivat käyttämään sitä läpi hoitojakson ja antoivat tarkkoja ohjeita. Yksi sisko lähetti kuvan kauniista pitkistä OMISTA hiuksistaan kuuden doketakselihoidon jälkeen! Toisella siskolla edes osittain säilyneet hiukset ovat auttaneet peruukkia istumaan nätimmin, kun omia hiuksia saa vähän sudittua esim. korvan taakse. Tai että huivin, lippiksen tai Siskomyssyn kanssa omista hiuksista saa loihdittua paljon terveemmän näköisen lookin. Itseä eniten ahdistaa näyttää sairaalta.

Näistä hyvistä kokemuksista innostuneena aloitin ihmiskokeen kylmähatun kanssa viikko sitten ja kirjoitan tänne blogiin pitkän hiljaiselon ja luomistuskan jälkeen tukkatrilogian. Pääsette seuraamaan tukkabattleani muutaman kirjoituksen verran. Seuraavassa postauksessani kerron kylmähatun käytöstä tarkemmin ja tarkastelen kokeeni tuloksia. Ideana olisi antaa teille myös jokunen vinkki hiustenlaittoon, sikäli mikäli niitä vielä löytyy. Toki varaudun myös kevään kuumimpiin myssyvinkkeihin, jos huonommin käy.

Ihanaa keväänodotusta Siskot ja erityishalit kaikille kroonikkosiskoilleni!

X