Valitse sivu

Ihana kesä alkaa olla jo nurkan takana ja meillä ainakin pieni ihminen odottaa jo kovasti kesäloman alkamista. Itselle tuleva kesä tulee olemaan suurten muutosten aikaa; sytostaatit loppuvat näillä näkymin heinäkuun alussa ja sen jälkeen on tiedossa leikkaus. Olen yrittänyt miettiä sitä mahdollisimman vähän, vaikka kyllähän se joka viikko mietityttää yhä enemmän ja enemmän. Miltähän tuntuu herätä leikkauksen jälkeen vain yhden rinnan kanssa? Onkohan se niin helppoa, kuin olen uskaltanut ajatella?

Tällä hetkellä elän viikko kerrallaan, kun on oikein hirveä olo niin jopa päivä kerrallaan. Viides sytojakso alkoi tässä toukokuun alussa, jolloin myös lääke vaihtui. Minulla oli jo valmiiksi pieni flunssa pohjalla, joten palautuminen oli aikaisempaa hitaampaa. Pahoinvointilääkkeistä huolimatta arkeni täytti lähinnä kotisohvalla makaaminen ja nukkuminen, joka tietysti vaikutti myös mielialaan. Jostain mielen sopukoista nousi jälleen syöpämörköjä; mitä jos voimat eivät riitäkään? Jos olo ei helpotakaan seuraavaan lääkejaksoon mennessä? Onneksi henkinen puoli palautuu aika nopeasti fyysisen jaksamisen rinnalla. ”Muista syödä ja juoda, niin olo paranee”, tytär sanoo lähtiessään ulos. Ja kyllä minä rakas muistan.

Vaikkei kotisohvalla makaaminen helteessä muhivan leikkaushaavan kanssa houkuta, toivon silti lämmintä kesää. Maatessani viime viikolla jälleen kerran magneettikuvissa (se putki on kyllä kamala paikka, siihen ei totu ikinä), aloin tekemään mielessäni pientä lomasuunnitelmaa. Näillä näkymin ei ole tiedossa mitään pidempää reissua, muttei se tunnu tytärtä haittaavan; tähän mennessä hartaimmat toiveet ovat olleet kylpylä –ja huvipuistokäynti. Viimeisin näistä pääsee toteutumaan jo tämän kuun aikana, toista pitää vielä hetken suunnitella. Itse odotan kaikkein eniten niitä aivan tavallisia kesäiltoja; ollaan ulkona, valvotaan myöhään, grillataan, nautitaan siitä hetkestä.

Saadessani diagnoosin helmikuussa, kaikki kesään liittyvä tuntui vielä kovin kaukaiselta. Silloin ajattelin, että tästä keväästä tulee elämäni pisin. Mutta aika ei hidastunutkaan! Haluan sanoa kaikille kanssasiskoille, jotka tällä hetkellä tuskailevat hoitojakson alkupäässä: vaikka nyt tuntuukin toivottomalta, päivät kuluvat kyllä. Ihmismieli mukautuu ja opit elämään tämän hoito- ja lääkehärdellin kanssa, niin opin minäkin. Itselle säännölliset syöpäpolilla käynnit ovat olleet jopa terapeuttisia; olen saanut jutella lääkkeenottohuoneessa hoitajien ja muiden potilaiden kanssa. Tunnelma on hyvin turvallinen. Kaikilla on oma, erilainen hoitopolku kuljettavanaan, mutta sillä hetkellä olemme kaikki samassa veneessä.

Enää reilu kaksi viikkoa ja tyttäreni saavuttaa yhden etapin koulumaailmassa: ensimmäinen luokka on ohitse ja huomaan lapseni kasvaneen tämän vuoden aikana ihan kamalasti. Sairastumiseni on antanut minulle mahdollisuuden olla enemmän kotona, istua vierellä ja olla läsnä. Samalla on ilo huomata, kuinka tytär on saanut rohkeutta kulkea ja tehdä asioita itsenäisesti. ”Äiti, kyllä minä osaan. Ei tarvitse aina huolehtia.” Mutta ainahan minä huolehdin; joka aamu katson ikkunasta, kun pieni tyttöni lähtee pyörällä kouluun. Ja joka päivä muistan tarkistaa, että puhelin on varmasti mukana.

Aurinkoisia päiviä kaikille!

Mitä sinä odotat tulevalta kesältä?

X