Vaimoni kuoli triplanegatiiviseen rintasyöpään todella nopeasti: vain vuosi ja kaksi kuukautta diagnoosin jälkeen. Kirjoitan tarinamme toivoen, että se auttaa muita kuoleman kohtaamisessa.

Avain tästä matkasta selviytymiseen on tasapaino. Kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan taakkaa yksin, vaan löytää tasapaino sairauden, perheen, tulevan kuoleman ja tämän hetken välillä. Onneksemme meillä oli ympärillämme ihanat lapset, mahtavat ystävät ja perhe. Ja onnekseni sain jakaa tämän kaiken vahvan, itsenäisen ja rakastavan puolisoni ja lasten äidin kanssa.

Diagnoosin tultua vaimoni oli kauhuissaan. Minä en ollut, sillä olin kuullut suurimmaksi osaksi positiivisia selviytymistarinoita. Suurin huoleni oli, kuinka lapset tulisivat suhtautumaan äidin sairauteen sekä mahdollisesti rankkojen hoitojen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.

Alkujärkytyksen jälkeen ajattelimme, että tämä tulee olemaan puolen vuoden mittainen hankala projekti, jonka jälkeen voimme palata takaisin normaaliin arkeen. Puhuimme paljon ja löysimme tavan toimia hoitojen aikana. Päävastuuu perheen ja kodin hoidosta oli minulla ja vaimoni keskittyi paranemiseen. Hän osallistui jaksamisensa mukaan perheemme arkeen; illallisen söimme yhdessä, kuten aina ennenkin.

Hoitojen päätyttyä päätimme alkaa taas elää ja löytää toisemme puolisoina uudelleen. Tästä saimme nauttia vain vaivaiset 15 päivää, kun kuulimme syövän levinneen. Kaikki tiedämme, mitä tämä tarkoittaa  – sitä emme, milloin sen joudumme kohtaamaan. Palasimme takaisin edellisen puolen vuoden toimintamalliin. Vaimoni keskittyi tiedonhankintaan levinneen rintasyövän hoidosta, etsi tutkimuksia ja uusia hoitomahdollisuuksia, minä toimin logistiikkakoordinaattorina perheelle. Olimme molemmat suunnattoman peloissamme omilla tahoillamme.

Aloimme selvittää tulevan kuoleman mukanaan tuomia käytännön asioita. Eläkkeet, laskut, pankkitiilit, vakuutukset, sosiaalisen median tilit jne. Tässä vaiheessa kaikki tuntui vielä kovin kaukaiselta, mutta ajattelimme, että asiat on parempi hoitaa ajoissa ja silloin, kun toinen on vielä kykenevä tällaisia miettimään. Tämä ei ollut luovuttamista sairauden edessä, vaan tapa antaa myös sairastuneelle varmuus ja luottamus siihen, että hänen jälkeensäkin pärjätään.

Sairauden edetessä tasapaino katosi. Lääkärin tapaamisissa kuulimme samat sanat, mutta näkökulma sairauteen oli erilainen. Toinen oli päivä päivältä lähempänä tulevaa loppuaan, toinen yritti selvitä ajatuksesta, että elämä jatkuu ilman rakastettua; leskenä, yksin lasten kanssa.

Nyt mietin, että tämä oli turhaa, koska tulevaa ei pysty kuvittelemaan, eikä siihen tuossa vaiheessa olisi kannattanut käyttää energiaa. Olisi vain pitänyt osata tuolloin nauttia kaikista ainutkertaisista hetkistä.

Kolmen viimeisen viikon aikana kommunikointi oli vaikeaa, vaimoni oli liian heikko. Ja sitten hän kuoli. Tiedän, että hän halusi suojella minua, eikä kertonut kaikesta hoitoon liittyvästä. Minun olisi kuitenkin ollut ehdottoman tärkeää saada tietoa, jotta olisin osannut ottaa vastuun lääkinnästä ja kyennyt arvioimaan hoidon tarvetta, kun tilanne heikkeni yllätyksellisen nopeasti.

Toivon, että olisin osannut antaa vaimolleni enemmän aikaa itse käsitellä sairauden eri vaiheita ennen kuin pyysin häneltä vastauksia.

Toivon, että olisimme pystyneet keskittymään muuhunkin kuin hänen tiedonhankintaansa ja omaan arjen pyöritykseeni.

Toivon, että olisimme välillä pysäyttäneet kellon kaiken hoitamisen ympärillä ja vain keskustelleet; meistä ja rakkaudestamme. Olisimme voineet kirjoittaa viestejä tulevaisuutta varten.

Emme halunneet satuttaa toisiamme surulla ja tunteilulla, mutta nyt ajattelen, että nuo sanat olisin kuitenkin halunnut sanoa ja kuulla.

Matkamme oli lyhyt, mutta toivoa pidimme yllä viimeiseen asti.

Neuvoni sinulle, joka nyt olet tässä tilanteessa: pysy lujana ja muista pysähtyä hetkeen. Elä, tunne, puhu. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta se tulee helpottamaan edessä olevaa eroa.

• • •

Maisemakuva on otettu päivänä, jolloin hänen vaimonsa sai ensimmäisen solunsalpaajahoidon. Alla olevassa kuvassa on Siskojen viime vuonna julkaisema lainaus Arnaudin puheesta vaimonsa hautajaisissa.