Kirjoitin reilu vuosi sitten kuulumisiani. Keuhkosyöpäni suhteen olen onnekas hämäläinen, syöpäni uinuu. Kropassa tuntuu 20 vuotta sairastamani harvinainen monielinsairaus. Pidän pääni pinnalla keskittämällä ajatukset omasta navastani toisaalle. Toimin vertaistukihenkilönä ja Reunalla pelottaa-blogissani yritän viljellä toivon elementtejä, vakavienkin aiheiden pohjavireenä.

TOIVONVIRE SYÖPÄNI ”KILTTEYDEN” TAKIA

Syöpäni löydettiin sattumalta sydämen PET-kuvista. Sydämeni takia en ole saanut hoitoja enkä lääkkeitä syöpääni. Täsmälääkettä saisin, omakustanteisesti – koska, viisaat ovat määritelleet järjestyksen, miten edetä. Resepti lääkkeeseen on, mutta talouteni ei veny tuhansien eurojen maksamiseen per kk. 20 vuotta sairastamani keuhkosarkoidoosi sotkee täplien tarkkailua. Keskustelin keuhkolääkärin kanssa siitä, miten kauan keuhkosyöpääni tarkkaillaan. Syöpäleikkauksestani on yli 2,5 vuotta. Lääkäri oli sitä mieltä, että syöpäni on sellainen, joka voi hyvin riehaantua viiden vuoden jälkeenkin. Seurantaa tullaan jatkamaan yli maagisen viiden vuoden jälkeenkin, jo ihan toisen keuhkosairautenikin vuoksi. Keuhkosyöpäluokitukseni on keuhkojen ja imusolmukkeiden syöpäsolujen takia luokitukseltaan parantumaton. Olen 20:n sairasvuoden aikana syönyt ”rekkalastillisen” lääkkeitä ja syön toki yhä. Ehkä onkin vallan hyvä, että lisälastia syövän takia ei ole tullut. Jos etiäispiruja ilmaantuu, niin on ainakin täsmälääke olemassa. Toivonvire on saanut ajatuksissa varovaista tuulta alleen. Ehkä etiäisiä ei tulekaan, ainakaan pitkään aikaan. En juuri ajattele jäljellä olevan aikani määrää. Milloin vaan voi tapahtua mitä vaan, hyvääkin.

AVUSTA, HYVÄKSYMISESTÄ – ELÄMÄ ON IHAN HYVÄÄ

Ihmisen osa on hiipua ja jättää maallinen tomumajansa – aikanaan. Yritän kannatella toivoa, jotten tipahtaisi synkkyyden suohon. Pyrin katsomaan hyväksyvästi itseäni. Arpiani, jotka näkyvät. Syvemmälle, niihinkin, joita muut eivät näe. Kotisohvaltakin voi tehdä hyvää. Vastailla, kannustaa. Kirjoittaa ja unelmoida isosti. Aina löytyy heitä, joilla on itseä huonommin. Yritän sen muistaa, jos tummuus koputtelee. Auttaminen tekee elämästäni merkityksellisemmän. Sen avulla en keskity asioihin, joihin en enää kykene.

Pienet hyvät asiat ovat tärkeitä, samoin kuin ihan hyvien asioiden hoksaaminen jokapäiväisessä elämässään. Kiirekin on toisinaan vain rauhattoman mielentila. Sairaus syö keskittymiskykyä, sillä tausta-ajatuksena se seuraa. Elämän ei tarvitse olla nautinnon sinfoniaa. Kivulla, surulla ja epävarmuudellakin on paikkansa. Itseään ja elämänpolkuaan on hyvä miettiä. Opetella hyväksymään menneet ja nykyisyys sellaisena kuin se on.

HUUMORI, ILO, KIVA, VAIHTELU

Arjen, kolotusten ja pelkojen sijaan voi tietoisesti etsiä itselleen kivaa. Pieniä kivoja asioita tehdä, katsoa ja kuunnella. Mitä se kenellekin kunakin päivänä sitten onkaan. Musiikkia, joogaa, mindfullnessia, lukemista, ulkoilua ja vähän jotain päätöntä. Sellaista, joka saa hymynkareen nousemaan ja sisäisesti hihittelemään. Ilo on parasta jaettuna. Samanhenkisten kanssa voi kokea ikimuistoisia hetkiä. Tilannekomiikka ja sanailu iskee nauruhermooni. Pienet huolettomat iloiset hetket ja naseva sanailu voivat auttaa hoksaamaan, ettei tämä maailma ole niin kamala paikka. Ilon ja omien mielenkiinnon kohteiden äärelle voi lähteä kokemaan elämyksiä. Harrastaa ja touhuta mieleisiä asioita, kulloisenkin voinnin mukaan. Päiviin voi etsiä vaihtelua. Itsensä kanssani voi kinata ja jutella ääneen. Elämää ei lopulta kannata ottaa niin kuolemanvakavasti. Aina voi yrittää valita katsooko niihin hyviin vai huonoihin asioihin.

ARMO – ELÄMÄ ON TÄSSÄ JA NYT

Itseään ja muita voi yrittää katsoa ymmärtävämmin. Jokainen pitkäaikaissairas käynee läpi matkan itseensä, elettyyn ja siihen, mikä jossain elämänjanan päässä mahtaa häämöttää. Sairaus voi muuttaa omaa suhtautumista elämän lahjaan ja saman se tekee usein sairaan läheisille. Elämä voi muuttua sairauden myötä aidommaksi ja täydemmäksi. Kun joutuu isojen asioiden eteen voi löytää kiitollisuuden ja halun ahnehtia elämää – tai huomata enemmän pieniä ja kauniita asioita. Vielä voi nauttia elämän iloista. Sanoa ne kauniit sanat, joita oli terveenä ajatellut, mutta joita ei koskaan tullut sanottua.

Armon löytäminen, itselleen ja muille, voi helpottaa sairauden ja jäljellä olevan ajan ajatusten painaessa. Häämöttävää vastarantaa kukin miettii, tai on miettimättä, tavallaan ja omista arvoistaan katsoen. Itse turvaan luojaan. Ajattelen, että maallisen elämämme jälkeen meillä on mahdollisuus päästä turvaan. Paikkaan, jossa olemme huolia ja kipua vailla. Toivottavasti jokainen syöpäsairas löytää sisimmässään oman rauhansa. Toivon, että opimme olemaan armollisia itseämme ja kanssakulkijoitamme – ja syöpäämmekin kohtaan.

Kirsi

Artikkelin kuva: Helena Turpeinen