Valitse sivu

Välillä pohdin, milloin ihmiset kyllästyvät syöpäpäivityksiini. Itseänikin ne toisinaan kyllästyttävät. Toivon niiden kuitenkin muistuttavan siitä, miten arvokas lahja terveys on. Viime keväästä saakka kuntoni on laskenut tasaisen tappavaan tahtiin ja loppuvuodesta kroppa liittyi mukaan Suomea vallanneeseen lakkoaaltoon.

Kuukaudessa sain kuulla ennen niin stabiilin tilanteen muuttuneen totaalisesti: kasvain kasvaa sydämeen sisään, etäpesäkkeitä niin keuhkoissa kuin rintaontelossa. Tämä kaikki tapahtui kuukaudessa. Vielä marraskuussa elin aivan tavallista arkea.

Tammikuussa olin enemmän sairaalassa kuin kotona. Nyt jälkeenpäin ajatellessani olin luovuttanut; niin fyysisesti kuin henkisesti. Henkisesti olin aivan loppu kuulemaan päivittäin tilanteen vakavuudesta ja toivottomuudesta, ihmisten epäuskoisista katseista, kun he kuulivat, että syöpähoitojani jatketaan.

Onko virhe antaa toivottomalle toivoa? Olen aina suhtautunut realistisesti tilanteeseeni – tiedän, etten parane ja että tulen kuolemaan tähän. Se ei kuitenkaan sulje tarvettani saada kuulla alan ammattilaisilta kannustavia sanoja. En usko, että minua rikkovat pienet toivonkipinät ajatuksissani, olkoot ne kuinka mahdottomia tahansa.

Minut rikkoo toivottomuus.

Kiitos keuhko-osaston hoitaja, kun totesit sairaalasängyn vieressä, että elämä jatkuu ja etten ole lähdössä vielä minnekään. Kiitos syöpähoitajani, että jaksat aina kannustaa, pitää pääni kasassa ja minut hengissä. Kiitos syöpälääkärini, että jaksat yrittää. Olen saanut sinun ansiostasi elää elämäni parhaimmat vuodet.

Tänään oloni on parempi kuin pitkiin aikoihin. Pystyn hengittämään (aina plussaa) ja muistan taas, miten nauretaan. Tänään jaksan taas uskoa pieniin ihmeisiin.

X