Miltä tuntuu herätä joka aamu tietäen, että ei parane enää? Katkeralta. Missä minun hyvät uutiset ovat? Kauanko minulla on aikaa? En tiedä, ei kukaan tiedä. Ehkä vuosi, ehkä kaksi, kuka ties viisi? Joka aamu lähden töihin kuin kaikki olisi ok. Kukaan ei tiedä totuutta. Vai tietääkö? Minä tiedän. Ja se tieto kantaa minua päivästä toiseen. Enää ei tarvitse pelätä mitä jos? Nyt voi keskittyä elämiseen. Hymy huulilla.

En pelkää kuolemaa. En vaan ole valmis siihen vielä. Pelkään olevani pelottava muille. Pelkään ystävieni kaikkoavan rinnaltani. Pelkään olevani liian raskasta seuraa. Pelkään lapseni haavoittuvan. Pelkään hänen lapsuutensa värittyvän liian harmain sävyin. Pelkään mieheni romahtavan. Kuinka kauan hän jaksaa? Pelkään vanhempieni ja veljeni murtuvan. Pelkään itseni etääntyvän rakkaistani. Siskojeni tiedän jatkavan matkaa käsi kädessä. Koska he tietävät.

Peitän pelkoni kuoreeni. Sisällä kuohuu joka hetki. Yritän olla hyvä äiti, hyvä puoliso. Annan mieheni elää kuvitelmissa, että vielä vanhoinakin istutaan keinutuoleissa käsi kädessä. En tiedä kuinka paljon lapseni ymmärtää. Luulen, että hyvinkin paljon. En korjaa ystävieni sanomisia, kun he sanovat: ”Toivottavasti tauti ei enää uusi” tai ”Toivottavasti nyt paranet nopeammin”. Suojelen vanhempiani viimeiseen asti. Ajattelen, että tieto lisää tuskaa. Pidän kaiken tiedon (ja tuskan) itselläni.

Päällimmäisin tunne tänään on kuitenkin elämän jano. Haaveilen taas. Suunnittelen talven syntymäpäiväjuhlia, odotan talviloman lumihankia ja ensi kesän lomareissua Espanjaan. Annan pyörän pyöriä lujempaa ja lujempaa töissä. Siellä pärjään, onnistun ja menestyn rikkinäisenäkin.

Haluan lisää aikaa. Haluan elää.

Kuva: Milka Alanen