Taas sairaalassa.

Takana epäonnistuneita hoitoja ja toimenpiteitä.

Pelottaa; kuinkahan täällä käy?

Tavoitteena on elämänlaatuni parantaminen. Se tiedettiinkin jo, että itse kasvain on niin tiukasti kiinni alavatsalla, ettei sitä pystytä leikkaamaan pois.

Tunnen itseni rujoksi, rumaksi, revityksi ja puolinaiseksi. Kaksi kertaa hiusten lähtö, toisen rinnan poisto, tyttären sairastuminen ja nyt nämä avanteet.

Kyyneleet kuivuvat suolaisiksi rakeiksi iholleni. Uskallanko enää itkeäkään, mitä seuraavaksi tapahtuu – en tohdi, en uskalla ajatellakaan sitä.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili ja tunteiden näyttämö. Silmistä näemme ilon, surun, naurun, itkun, kivut ja levollisuuden, kaipauksen, rakkauden ja myös ne kuivuneet kyyneleet.

Jotenkin tässä vain olen toipumassa isosta leikkauksesta. Tiedän hyvin, kuinka taitavia ja pitkälle koulutettuja kirurgeja, urologeja, muita lääkäreitä ja sairaanhoitajia on paneutunut hoitooni, vaikka tautini on edelleen olemassa.

Minulla on myös ne toisenlaiset kokemukset, törkeimpänä pidän sitä, että tytärtäni muistutettiin erään minulle tehtävän tutkimuksen kalleudesta!

Missä ovat sielun sivistys, hyvät käytöstavat, myötätunto (jota voi myös opetella) ja lääkärin valan velvoitteet? Olen tähän asti luullut, että 2000-luvun Suomessa kaikki hoidetaan, olkoon tilanne mikä tahansa. Näin totesi myös erään osaston osastonhoitaja, kun tapasin häntä ”aamulenkilläni”.

Sinä, sisko hyvä, kyllä tiedät mikä tekee maailmastasi kauniimman, ja mikä auttaa silloin, kun maa pettää jalkojen alla ja olet vähällä vaipua toivottomuuteen. Läheiset, ihmiset. Anna heidän auttaa ja rakastaa sinua. Minun maailmani kirkastaa ja pitää pystyssä tyttäreni perheen rakastava huolenpito ja myötäeläminen, miesystäväni melkeinpä rajaton avunanto ja rakkaus, sukulaiset, jotka pitävät tiiviisti yhteyttä (veljeni kertoo hyviä juttuja, naurattaa vaikka haavoihin sattuukin), kannustavat ystävät, aina niin iloiset entiset työkaverit, luonnon ja kevään seuraaminen sekä hoitajakoiramme.

Kun tapaamme, heidän sanoissaan on voimaa ja hiljaisuudessa viisautta. Jos heitä ei olisi, maailmastani puuttuisi iso, kaunis pala.

Tiedäthän sen,
sillä minä tiedän.

Iloitse pääsiäisestä,
kevään suuresta juhlastamme.

Äiti

ÄITI: Rakastan merta, rauhoitun metsän tuoksusta, ilahdun koiramme leikeistä, olen kiitollinen kaikista läheisistäni, nauran kun naurattaa ja itken kun itkettää. Sairauden ja surun kanssa tunnen olevani ajoittain avuton. Olen 58-vuotias, ja sairastanut rinta- ja munasarjasyöpää viisi vuotta. Tyttäreni samanaikainen rintasyöpä opetti minulle, kuinka tärkeää on olla kuuntelija, näkijä ja vierellä kulkija heikkoina hetkinä. Olen huvittunut siitä, että tunnistaisin tyttäreni kädet satojen käsiparien joukosta. Se on hyvin vahvistava tunne. Kuljemme oikeasti ja symbolisesti samaa matkaa käsi kädessä.

TYTÄR: Sain rintasyöpädiagnoosin huhtikuussa 2016. Olin 32-vuotias, aktiivinen ja liikunnallinen nuori nainen. Tällä hetkellä tilanteeni on hyvä, käyn 6 kk:n välein seurannassa BRCA1 -geenivirheeni vuoksi ja koetan palata aktiiviseen elämääni takaisin, oman jaksamiseni rajoissa. Äidin sairaus vie henkisiä voimia. Olen monesti miettinyt sitä, kuinka vaikeaa on iloita omista terveistä päivistä, kun äidillä niitä ei enää ole. Voimaa saan luonnosta ja ystävistä.