Syyllisyys.
Se hiljaa kalvaa mielen sopukoita. En osannut antaa tunteelle nimeä, ennen kuin juttelin toisen kroonisesti syöpää sairastavan nuoren kanssa. Se synkkä varjo mielen päällä on nimeltään syyllisyys.
Minulla oli onnellinen lapsuus. Rakastavat vanhemmat, joilla oli aina aikaa meille lapsille. Ihana (ärsyttävä) pikkusisko ja valtavasti upeita ystäviä. Syyllisyys kumpuaa vastineeksi juuri siitä valtavasti rakkaudesta, jota olen saanut kokea.
Äiti ja isä ovat olleet vanhemmista parhaimpia ja he olisivat ansainneet terveen lapsen: sen sijaan he saivat minut ja ikuisen pelon. Ystäväni olisivat ansainneet huolettomat päivät yhdessä vanhenemisen kera: sen sijaan he saivat surun ja epätietoisuuden. Pikkusiskoni olisi ansainnut terveen siskon: sen sijaan hän sai sairauden mukanaan tuoman varjon.
Syyllisyys tunteena on julma. Se muuttaa persoonaa tiedostamatta kohti vihaista minää. Minää, joka ajattelee, että jos olisin edes hieman kylmempi minusta välittäviä ihmisiä kohtaan, on heidän helpompaa kestää mahdollinen kuolema. Kenties he eivät surisi niin paljon?
Terveiden on hankala ymmärtää, kuinka sairastunut ihminen voi tuntea syyllisyyttä. Eikä syyllisyyden tunnetta voikaan ymmärtää, ennen kuin kuolemattomuuden kupla puhkesi: niin omasi ja kuin läheistesi arjen ympäriltä.
Tässä maailmassa, jossa elämä hyvin helposti yhtyy elämään, jossa kukatkin kohtaavat toisensa tuulten vuoteessa, jossa joutsen tuntee kaikki muut joutsenet, vain ihminen rakentaa ympärilleen yksinäisyyden muurin.
(Antoine De Saint-Exupéry)
Milloinkohan ymmärrän jättää oman rakennustyömaani kesken ja purkaa aloitetun muurin perustukset?
Olen pohtinut paljon syyllisyyttä. Kokoajan koen olevani väärässä paikassa, kun pitäisi olla siellä, täällä ja tuolla jakamassa aikaa ja rakkautta. Ehkä tunne tulee mulla vähän eri kulmasta ja eri asioista, kuin sulla, mutta tunnistan tuon tunteen samaksi. Kiitos, kun jaoit tämän ? Halaus!
Välillä kantaa syyllisyyttä juuri siitä, ettei voi revetä joka puolelle! Halauksia myös sinulle Ella! <3
Koskettava teksti. En koskaan ole ajatellut, että syöpää sairastavakin saattaa tuntea syyllisyyttä. Masentuneelle se on varmasti yleisempää ja tavallaan annetaan usein ymmärtää, että syytä onkin, koska vaikuttaa joskus, että terveet luulevat mielen sairauksien olevan oma valinta. Ainakin osittain. Kiitos! ?
Varmaan jokaisen sairauden kohdalla syyllisyys nousee jossain vaiheessa esiin. Mutta niin julmaa, jos sairastuneen annetaan ymmärtää itse olevan syypää omaan sairastumiseensa.
Mukavaa syksyä sinulle <3
19 vuotias poikani koki valtavaa syyllisyyttä siitä että hän tuottaa meille perheenjäsenille surua ja huolta. Välillä tuntui että hän oli siitä enemmän huolissaan kun omasta kohtalostaan. Lohdutin häntä ja sanoin ettei hänen tarvitse olla meistä huolissaan. Hän tuotti meille enemmän iloa eläessään ja siitä olemme kiitollisia vaikka joka päivä häntä kaipaamme.
Voin samaistua aivan täysin poikasi tunteisiin. Ei oma sairastuminen koskaan ole ollut niin paha taakka, kuin se tunne, jonka kantaa läheistensä jaksamisen vuoksi. Olen pahoillani menetyksestäsi, aurinkoisia syyspäiviä sinulle <3