Lokakuu Tampereella. Miten tämä voi olla totta? Katson ulos kotitaloni hyvinhoidetulle sisäpihalle. Lasken puhelimen kädestäni, joka on yhtäkkiä pieni ja voimaton. En ole pyytänyt päästä matkalle, jolle minut on kutsuttu. Se on äkkilähtö. Eikä sitä voida perua. Rahoja ei palauteta, eikä matkaa varten ole osannut varautua, vaikka meistä suomalaisista naisista joka 8. sairastuu ja saa sen kirotun matkalipun. Nyt se osui. Osui ja upposi.
Äitini sairasti nuorena epätyypillistä maksasyöpää. Se, julmista julmin, vei hänet vuonna 1969. Minä olin vasta kolmevuotias, enkä edes osannut surra. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoi eräällä luennollaan, että lapsi ei sure, vaan ”surahtaa”. Hän selitti sen niin, että se ikävä ja menetys itkettää, lapsi käy vähän sylissä ja sitten leikki jatkuu. Tärkeintä on, että minulla oli se syli, tai oikeastaan montakin, johon kiivetä. Surahdin, mutta muistan isäni raskaan surun. Isovanhempien tuskan. Opin olemaan kiltti, etten millään tavalla lisäisi rakkaiden lähimpieni surua. Suoritin kilttinä oloa.
Isänikin se vei, mutta onneksi hän sai elää pitkään ja kokea paljon onnistumisia ja iloa. Olinko minä yksi niistä onnistumisista ja iloista? Niin tahtoisin uskoa. Ja pitkään uskoinkin. Nyt en aina tiedä. Mutta se on kokonaan oman postauksensa ansainnut aihe, kuten niin moni muukin, josta tahdon kertoa. Isäni nukkui pois kirjaimellisesti minun käsiini, eikä palannut, vaikka huusin ja rukoilin.
Se kaikki on tapahtunut lokakuussa. Lokakuu on kuukausista julmin. Ainakin tähän asti. Siinä minä istuin, katselin äänetöntä sisäpihaa, jotenkin ilman sanoja. Tuhannet ajatukset risteillen pääni sisällä samaan aikaan, kun olin täysin tyhjä. Elämä jatkui, töissä piti jaksaa hymyillä ja suojella omia rakkaita kaikelta siltä pelolta ja epävarmuudelta. Aivan kuten se 3-vuotias, halusin, ettei minun takiani kukaan joutuisi kärsimään ja suremaan. Tämä on tavallaan yhden hengen lippu, mutta väkisinkin se matkanjärjestäjä tempaa mukaansa koko lähipiirin. Eikä heiltä kukaan kysynyt, ovatko he valmiita matkustamaan jäniksinä tässä laivassa, lentokoneeni siivellä tai junan kylkeen liimautuneena. Junan, joka ei pahemmin jarruttele kurveissa. Ei. Se päinvastoin kiihdyttää. Se nauraa matkustajien pelolle ja heilauttaa horisontin poikittain. Maisema ei tarkennu. Kaikki on muuttunut ja silti se kaikki on ihan kuten aina ennenkin.
Tänään matkaa on tehty jo yli marraskuun puoliväliin asti. Joulu lähestyy. Makaan eristyksissä sairaalassa, joka on kuin pieni kaupunki. Vauhti on edelleen kiihtynyt ja sitten, kun olin jo painumassa umpisukelluksiin, se yhtäkkiä pysähtyi. Minä olen elossa. Kolme leikkausta, joista vain yksi oli suunniteltu, on takana. Tämä on ollut äkkilähtö pelkoon. Ranteessani ranneke, jolla pääsee kaikkiin laitteisiin. Jos haluat nojatuolimatkailla, kerron lisää. Matkalla on jo alkuun ollut monenlaisia käänteitä, mutta nyt olen valmis niistä puhumaan.
Leikkaussalissa, ennen leikkausta, turhautti lähes kyyneliin saakka se, etten pystynyt muistamaan Isä meidän -rukousta kunnolla. Nyt muistan. Sehän on ainoa ”jarruvarjo”, ainoa heittoistuin, jonka avulla onnistuin pitämään huimaavan vauhdin edes hiukan kurissa. Ehkä nyt on ilmeisesti tehty välilasku. Vielä en ole perillä.
Niin totta tällä hetkellä. Itse sairastuin munasarjasyöpään. Sain tiedon lokakuussa. Elokuun lopusta lähtien oli tieto, että jotain on jossain. Asia selvisi vasta suurentuneesta imusolmukkeesta otetusta näytteestä. Ala- ja ylämäkiä mennään. Kahdet Sytostaatt saanut. Ajatukset ihan sekavia, kaikki tuli ” ihan puskista”. Voimia teille rakkaat siskot❤️
Voimia, Henkkumaaria! Meidän perheessämme ja suvussamme ei ole tietääkseni ollut juurikaan syöpää, enkä osannut pelätä syövän osuvan omaan perheeseenikään, korkeintaan ehkä sydän- ja verisuoniongelmia, diabetesta, tämän tyylistä. Mutta mieheni suvussa on ollut syöpiä, ja kun tämä terve viisikymppinen yhtäkkiä sairastui vakavasti, meidän perheemme elämä meni mullin mallin. Usko on kannatellut meitäkin. Syövästä tulee koko perheen sairaus tietyllä tavalla, ja tällöin kyllä myös tukiverkostoja kaivataan. Tässä herää samalla yhteiskunnallisiin epäkohtiin, byrokratian kiemuroihin, vaikka mihin. Mutta ne pienet sanat ja teot – ystävän soitto vaikeassa tilanteessa, lupaus rukoilla, pieni käytännön apu- niillä todellakin on merkitystä. Ehkä itsellänikin on jonkinlainen kriisimoodi päällä, yritän välttää vaikeita aiheita, ja aika äkkiä pyrin suojaamaan itseäni tunnemyrskyiltä tietyissä tilanteissa, vaikka kuvittelin että kykenisin prosessoimaan tunteitani jotenkin paremmin. Ihanaa että olet saanut apua leikkauksista, kaikkea hyvää joulun aikaan.
hyvin kuvaat tätä matkaa, jolle sinäkään et halunnut. Hoitosi on kuitenkin ilmeisesti ja toivottavasti jo paremmalla puolella, vaikka vielä sairaalassa oletkin.
Minun äitini kuoli aikoinaan vatsasyöpään, kun minä olin 9 vuotias. Olen aina tiennyt ”kuolevani” itsekin syöpään. Niinpä olenkin sairastanut jo rintasyövän, leukemian, ohutsuolen NET-kasvaimen ja keuhkosyövän, ja kuitenkin edelleen elossa. Mielenkiintoisia matkoja nämä, joille tahtomattamme olemme joutuneet.
Toivotan sinulle rauhallisempaa kyytiä eteen päin, ja jään odottamaan lisää tietoa matkasi vaiheista; ja muustakin, kun noin elävästi oloasi kuvailet.
Miten osuva tuo vertaus Isä meidän-rukouksesta ”jarruvarjona”. Juuri sitä se on minullekin. Lapsesta asti olen aina rukoillut sen lentokoneen noustessa. Se on aina antanut turvaa. Toivon sinulle paljon jarruvarjoja matkallesi!
Tuttuja tunteita. Sairastuin keväällä. Pitää vaan yrittää tiukasti pitää elämän suitsista kiinni, vaikka välillä lipsuukin.
Hei! Minulla löytyi yllättäin lokakuun lopulla aivosyöpä epileptisen kohtauksen jälkeen.. syövän piti olla kiltti ja matala asteinen. Mutta nyt viimeisen lääkärin käynnin jälkeen tää pirulainen olikin ärhäkkä ja vaikeassa paikassa joten nyt häätyy opetella uuteen…