Tyhjensin kaappejani uudistumisen vimmassa ja käsiini osui keittokirja, jonka olin ostanut alennusmyynneistä teini-ikäisenä. Kirja oli halpa jenkkireseptikirja, jonka reseptit eivät koskaan tulisi käyttöön. Ottaessani kirjan hyllystä alas ja nähdessäni kannen, nimen ironia iski kovaa. Kahden vuoden jälkeen diagnoosista osaan jo nauraa kuolemalle. Olen huomannut, että kuolema pelkää naurua ja onnea.
Olemme työntäneet maailman luonnollisimman asian, kuoleman, niin kauas arjestamme kuin mahdollista. Ruokamme tulee suurista tehotuotantoyksiköistä, vanhukset laitamme vuodeosastoille, lapsia emme päästä hautajaisiin. Olemme tehneet itsestämme kuolemattomia, ja välttelemme kuoleman lähestymistä kaikin keinoin. Samalla kun suljimme kuoleman pois arjestamme, unohdimme, kuinka eletään.
Syöpä teki omituisen käänteen elämääni. Opin arvostamaan tavallista arkea enemmän kuin koskaan ja olen onnellisempi kuin koskaan. Ehkä siksi, että olen ymmärtänyt, että todella elän vain tämän yhden kerran. Alussa kuoleman läsnäolo tuli tukehduttavana tunteena arkeen mukaa: nykyään se kulkee vain haikeutena väsyneimpinä päivinä. Ethän vielä saapuisi, tahtoisin niin kovin elää.
Nyt kun akuutein diagnoosin jälkeinen aika on muuttunut tasaiseksi kroonikon arjeksi, ymmärrän, että minun on kurkistettava pimeään nurkkaan, jossa kuolema kyhjöttää. Minun tulee kurkistaa taskulampun kanssa pimeyteen, ja kohdattava suuri pelkoni silmästä silmään. En aio istahtaa sen kanssa nurkkaan, vaan haluan tietää, miltä se näyttää. Näin kenties osaan olla pelkäämättä sitä. Ja kun tulee se aika, en tuhlaa viimeisiä voimiani kauhun tunteeseen.
Ainiin. Myin kirjan kirpputorilla, ja ajattelin alkaa harjoittelemaan pitkään hautuvia pataruokia.
