Tänään on pyhäinpäivä, ja kynttilät syttyvät edesmenneille. Syöpään sairastuttuani liityin Facebookiin; salaisen keskusteluryhmän vuoksi. Kuuden vuoden aikana minulta on kuollut yli 30 Facebook-kaverisiskoa, ja sen lisäksi monia keskusteluryhmistä. Jokaisella oli oma polkunsa, kohtalonsa ja tarinansa. Teille jokaiselle sytytän tänään kynttilän.

Muistan sinut,

joka annoit kauniit kasvot kuolemalle ja avasit elämäsi meille perheesi kanssa;
joka nojasit rantakoivuun ja kerroit joutsensiskon lentäneen yli;
joka kerroit lähteväsi aurinkoon ja pyysit laulamaan hautajaisissasi kotiseutumme laulun;
joka nukahdit sohvalle, kun puoliso lähti hakemaan lasta päiväkodista;
jonka kanssa keskustelimme raitiovaunussa, tulevatko leikki-ikäisesi muistamaan sinut;
joka upeana loistit viime Siskopäivässä ja nopeasti sen jälkeen lähdit;
joka säteilit kauniina peruukkimuotinäytöksen lavalla;
joka kirjoitit kirjan Syöpäsotureista ja olit aina tukenani;

sinua, joka viimeisinä elinviikkoinasi sait kuulla puolisosi haluavan eron, joten järjestit lapsille uuden kodin, myit kotisi ja kuolit.

• • •

Muistan tänään myös sinua, Mira. Olit kaunis, vahva, tyylikäs ja upea. Olit hyvin huumorintajuinen ja viisas. Olit huolehtiva, mutta ennen kaikkea olit rohkea. Ymmärsit täysin innostustani Siskojen projektien suhteen ja tuit ja rohkaisit minua kaikessa. Tasoitit myös kuoppia, kun opettelin diplomatiaa. Sitä teen yhä, ja kaipaan sinua usein.

Olit ensimmäinen, joka sai huonot uutiset syövän leviämisestä ja parantumattomuudesta meidän tuolloin pienessä keskusteluryhmässämme, jossa emme olleet vielä kohdanneet kuolemaa. Surimme huonoja uutisiasi ja riemuitsimme, kun tilanne parani ennen joulua. Sinulla oli neljä lasta (pienin vielä ihan pikkuinen), ja iloitsimme, kun pääsit perheesi kanssa lomalle ja tulevaisuus näytti toiveikkaalta. Sitten kohtalo veti maton alta; eräänä iltana sain viestin sisareltasi, joka istui kuolinvuoteesi ääressä. Et enää jaksanut itse kirjoittaa, mutta me Siskot olimme mielessäsi, ja lähetit vielä viimeiset terveiset. Sitten, helmikuun ensimmäisenä päivänä, sinä kuolit.

Kuljet silti yhä vierelläni.

• • •

Miran äidin Kaarinan kertomus julkaistiin tänään verkossa. Siinä hän kertoo, miten sairastumisesta, kuolemasta ja surusta hänen mielestään tulisi puhua.

1. Älä kauhistele
   ”Minä en kertaakaan kysynyt, miksi. Se on mielestäni hirveän itsekäs kysymys. Tosiasia on, että vakavia sairauksia ja onnettomuuksia tapahtuu, joten miksi ei tapahtuisi minulle tai meille? Jos jollekin muulle, niin miksi ei minulle? Miksi juuri minä olisin niin erityinen, ettei minulle tai minun läheisilleni voisi tapahtua samaa.”
2. Älä esitä tietäväistä
   ”Toisinaan joku saattoi tokaista lähipiirille rohkaisevasti, että syöpähoidothan kehittyvät koko ajan. Nämä kliseet voisi jättää sanomatta, koska niissä ei oikeasti ole siinä hetkessä tavallaan mitään totuuspohjaa. Ne ovat vain kuultuja asioita, jotka ikään kuin kuuluu sanoa. Totta kai ne on tarkoitettu lohduttaviksi, mutta siinä hetkessä ne eivät tunnu siltä.”
3. Älä vähättele
   ”En saanut sanottua ääneen kenellekään muulle kuin miehelleni, että Mira todella kuolee tähän tautiin. Tuli turhautunut olo, kun ihmiset lohduttivat, että kyllähän nyt rintasyövästä varmasti paranee ja ihmeitä tapahtuu. Halusin huutaa, että olkaa hiljaa! Mira ei parane, ja minä tiedän sen.”
4. Älä kehu toista reippaaksi tai vahvaksi
   ”Kukaan syöpää sairastava tai hänen läheisensä ei ole valinnut joutua siihen. Mutta kun se tilanne tulee eteen, niin siinä sitä vaan on. Rakas ihminen sairastaa kuolemaan johtavaa sairautta, eikä auta, vaikka sanoisi, että minä en kestä. Minkä sinä sille voit? Joka päivä tulee aamu ja ilta. Ei sinulta kysytä, haluatko vai etkö halua.”
5. Älä käännä selkää
   ”Jotkut eivät pystyneet sanomaan minulle mitään Miran kuoleman jälkeen. He katosivat. Ehkä olettivat, että pärjäämme. Toivoisin tässä vähän ryhdikkyyttä. Jos perheenjäsenten on kestettävä rakkaansa menetys, niin miten joku ulkopuolinen ei kestä astua vähän mukavuusalueensa ulkopuolelle ja lähestyä surevia?”
6. Älä hoputa surevaa
   ”Toivoisin ihmisten ymmärtävän, että surua ei suoriteta pois kuukaudessa tai kahdessa. Oikeastaan suru ei häviä mihinkään, vaan on tullut jäädäkseen. Välillä se on läsnä enemmän, välillä vähemmän, mutta se on ja pysyy.”
7. Älä puhu syövästä taisteluna, jonka voi selättää
   ”Onko se, joka kuolee, sitten ”taistellut” jotenkin huonosti? Ei todellakaan. Hän ei ole yhtään sen huonompi. Ihminen ei voi itse päättää, paraneeko vai ei. Lääkärit valitsevat jokaiselle parhaat hoidot. Toiset paranevat ja toiset eivät, koska lääkkeet joko auttavat tai eivät. Puheet taisteluista pitäisi kerta kaikkiaan lopettaa. Kukaan ei valitse sairastua syöpään eikä kukaan voi parantua siitä päättäväisyydellä, uhoamalla tai keskisormea näyttämällä.”

Lue koko juttu MTV lifestyle-sivustolta.