Valitse sivu

Luin jokin aika sitten lehtijutun (HS 26.11.2017), jossa vertailtiin eri maiden palliatiivista hoitoa. Suomi jäi vertailussa yhdeksi häntäpään pitäjistä. Jutussa nousi esiin se, miten suuri ero suomalaisen terveydenhoidon ja palliatiivisen hoidon välillä on. Suomi jäi monen kehitysmaan taakse palliatiivisessa hoidossa, vaikka terveydenhoito meillä onkin maailman huippua.

Jäin ihmettelemään, voiko tosiaan olla niin, että parantumattomasti sairaan ihmisen koetaan olevan vain taakka yhteiskunnalle? Onko niin, että oikeus hyvään hoitoon lakkaa siinä vaiheessa, kun sairaudesta parantavia keinoja ei enää ole olemassa? Onko ihminen tällöin pelkkä menoerä?

Erään osaston ylilääkäri totesi minulle ennen äidin PET-kuvausta, että ”Kuvat ovat sitten todella kalliita ottaa.” Ikään kuin alleviivatakseen minulle, kuinka suurilla summilla he ovat nyt äitiä hoitaneet. Itse kuitenkin ajattelen, että kuvaaminen kuuluu sairauden etenemisen seuraamiseen automaattisesti. Miltä lääkäristä itsestään tuntuisi samassa tilanteessa? Minkä hinnan hän antaisi oman terveytensä tai sairautensa seurannalle? Olisiko se TT-, PET-, magneetti- vaiko ultraäänikuvan hintainen?

Kun kuuntelen äidin hiljaista puhetta kivuista, mietin, minkäköhän hinnan äitiä operoinut kirurgi antaisi omanarvontunnolleen? Varmasti melko korkean, koska se ei antanut myöntää, että munuaisiin asennettu stentti oli väärässä asennossa, johti virtsaa oikeaan nivuseen virtsarakon sijasta ja aiheutti kovaa kipua lähes vuoden ajan. Lähes vuoden ajan.

Näen surua äidin miesystävän silmissä. Minä olen vihainen ja väsynyt. Kaikkein väsynein on kuitenkin äiti.

Olen seurannut sivusta toisen ihmisen voimien hiipumista. Se tapahtuu hiljalleen:

Ensin tavataan usein ja tehdään vierailuja puolin ja toisin, käydään retkillä. Sitten vierailut vähenevät ja loppuvat kokonaan. Nyt minä käyn äidin luona, äiti ei enää aja autoa tai pysty nukkumaan meidän olohuoneen sohvalla.

Kauppareissut lyhenevät ja siirtyvät lähemmäs kotia, sitten ne loppuvat kokonaan.

Asunnosta ulos pääseminen tulee tavoitteeksi, aurinkoisena päivänä talon ympäri käveleminen muuttuu haaveeksi.

Seuraavaksi tavoitteena on sängystä ylös nouseminen ja suihkuun meneminen.

Kun ihminen on jo menettänyt suuren osan asioista, jotka tuottavat iloa ja antavat elämälle merkityksen, MIKSI me vielä puhumme rahasta ja kuuntelemme egoja? Eikö olisi tärkeämpää antaa kivutonta ja hyvää aikaa mahdollisimman pitkään?

Tytär

ÄITI: Rakastan merta, rauhoitun metsän tuoksusta, ilahdun koiramme leikeistä, olen kiitollinen kaikista läheisistäni, nauran kun naurattaa ja itken kun itkettää. Sairauden ja surun kanssa tunnen olevani ajoittain avuton. Olen 58-vuotias, ja sairastanut rinta- ja munasarjasyöpää viisi vuotta. Tyttäreni samanaikainen rintasyöpä opetti minulle, kuinka tärkeää on olla kuuntelija, näkijä ja vierellä kulkija heikkoina hetkinä. Olen huvittunut siitä, että tunnistaisin tyttäreni kädet satojen käsiparien joukosta. Se on hyvin vahvistava tunne. Kuljemme oikeasti ja symbolisesti samaa matkaa käsi kädessä.

TYTÄR: Sain rintasyöpädiagnoosin huhtikuussa 2016. Olin 32-vuotias, aktiivinen ja liikunnallinen nuori nainen. Tällä hetkellä tilanteeni on hyvä, käyn 6 kk:n välein seurannassa BRCA1 -geenivirheeni vuoksi ja koetan palata aktiiviseen elämääni takaisin, oman jaksamiseni rajoissa. Äidin sairaus vie henkisiä voimia. Olen monesti miettinyt sitä, kuinka vaikeaa on iloita omista terveistä päivistä, kun äidillä niitä ei enää ole. Voimaa saan luonnosta ja ystävistä.

X