”Seitsemän vuoden päästä tytär on saanut jo peruskoulun käytyä. Sitten me voidaan muuttaa yhdessä vaikka Tampereelle”.

Psykologi on juuri kysynyt minulta tulevaisuudensuunnitelmista. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä.

”Se on ollut minulla haaveissa jo monta vuotta”, jatkan hymyillen.

Mutta pikkuhiljaa jokin muuttuu. Kuin iso pala nousisi kurkkuuni. Hitaasti tuo ahdistava tunne leviää ja tulevaisuus näyttääkin taas astetta synkemmältä. Ja hetkessä hymyni hieman hyytyy ja jatkan:

”Siis jos tässä nyt hengissä pysytään sinne asti”.

No niin. Nyt se mörkö iski taas. Epävarmuus tulevaisuudesta. Mene pois, mörkö! Ei tässä ole vielä mitään menetetty! Olen juuri täyttänyt kolmekymmentä, hoitosuunnitelma on selvä ja ennuste hyvä. Miksi sinä silti vaanit takaraivossa ja isket kun yritän suunnitella hoitojen jälkeistä aikaa?

Olihan diagnoosi todellinen shokki. Tammikuun lopussa huomasin kyhmyn oikeassa rinnassani ja terveyskeskuslääkärin luona käynnin jälkeen sain muutamassa päivässä ajan mammografiaan ja koepalan ottoon. Siihen asti olin ollut melko positiivisella mielellä; ei se mitään vakavaa voi olla, eiköhän se ole vain rasvapatti. Mammografian jälkeen makasin tutkimushuoneessa ja odottelin lääkäriä tekemään ultraäänitutkimuksen. Naureskelin itsekseni, että tulee tämäkin taas koettua. Viimeksi olin maannut samassa tutkimuksessa kahdeksan vuotta sitten, kun odotin tytärtäni. Helppo homma. Nopeat kuvat vaan.

Lääkäri kuvasi ensin rinnan pattia. Katselin kattoon ja ajatukset pyörivät milloin missäkin. Leikataankohan rasvapatitkin pois? Kuinkahan monta päivää siitä tulisi sairaslomaa? Lääkäri tarkasti vasemman kainalon. Ei mitään erikoista, ei edes kuvannut. Ja nyt oikea kainalo.

Miksi siinä kestää niin kauan?

Lääkäri siirtelee ja kääntelee anturia, vaihtaa kuvauskulmaa, keskittyy ja ottaa kuvan. Ja toisen. Ja kolmannen. Miksi sinä kuvaat kainaloa? Hei, kuvaa sitä pattia rinnassa! Yhtäkkiä tajuan, ettei tämä voi ihan normaalia olla. Kainalossakin on jotain. Imusolmukkeissa. Eikös se ole tosi paha? Ei minulle voi käydä näin! Lääkäri ilmoittaa ottavansa koepalat, toisen rinnasta ja toisen kainalosta. Rinnasta otattaessa sattuu puudutuksesta huolimatta; kipu leviää hetkellisesti koko rintaan. Kainalo menee jo täysin kivuttomasti. Yhtäkkiä romahdan. Kyynelet nousevat silmiin. Niiskutus muuttuu äkkiä itkuksi. Nuori naishoitaja seisoo vieressäni ilmeettömänä. Pyydän anteeksi äkillistä itkukohtausta ja hän rauhoittelee. Saa itkeä, jos itkettää. ”Minulla on pieni tytär”. Se on ainoa, mitä saan soperrettua itkun lomasta.

Tutkimuksen jälkeen palaan pieneen huoneeseen pukemaan paidan päälle. Hoitaja tuo minulle pillimehun. Hetken aikaa minä vain istun ja niiskutan ja juon mehua. Mietin, miten säälittävältä mahdan näyttää. Kohta tilanne alkaa huvittaa. Hoitaja kysyy mahdanko pystyä ajamaan itse kotiin. Nolottaa.

Sen kerran jälkeen en ole paljoa asian takia itkenyt. En edes silloin, kun istuin viikko ultran jälkeen lääkärin huoneessa ja kuulin diagnoosin rintasyövästä ja sen pahalaatuisuudesta. Olin jo tavallaan osannut pelätä pahinta ja jollain tapaa jopa hyväksynyt asian. Toinen kriittinen hetki oli, kun kolme päivää ennen hoitojen aloitusta sain magneetti- ja tietokonekuvien tulokset. Ei ole levinnyt sisäelimiin! En muista, milloin olisin ollut niin helpottunut. Kasvain on myöskin erittäin hormonaalinen, mikä on kuulemma hyvä asia.

Olen osannut olla suurimman osan ajasta positiivisella mielellä. Nämä psykologikäynnit kerran kuukaudessa ovat olleet minulle suuri apu – ehkä siksi, koska psykologi on minulle tuttu jo melkein kymmenen vuoden ajalta. Hän tietää, ettei minulla ole tätä ennenkään ollut kovin helppoa. Vai onko? Olen tämän sairastumisen myötä ajatellut paljon myös menneisyyttä. Kuulostaisi kliseiseltä sanoa, että en minä silloin ennen tiennyt oikeista ongelmista mitään. Yksinhuoltajuus, stressaava vauva-arki, aikuisopiskelu, ongelmat työpaikoilla. Ne ovat kaikki olleet minulle elämää järkyttäviä asioita sillä hetkellä. Muistan sellaisia psykologikäyntejä, että olen pystynyt ahdistukseltani vain itkemään. Silloin on tuntunut, että koko maailma romahtaa päälle. Käynnit syöpädiagnoosin jälkeen ovat olleet positiivisia, lähinnä johtuen siitä, että olen sopinut ajan aina lääketaukoviikolle. On helpompi pysyä positiivisena kun mieliala on hyvä ja olen saanut hyvin nukuttua.

Seuraava käynti sovitaan taas kolmen viikon päähän. Muutaman päivän päästä se alkaa: kolmas lääkejakso. Ensimmäinen viikko mennään taas päivä kerrallaan; on pakko ajatella, että toisella viikolla jo helpottaa. Osa minusta pelkää, ettei niitä hyvä päiviä enää tulekaan. Mutta kyllä niitä tulee.

Nämä muutamat päivät vielä nautitaan niin normaalista arjesta kuin tässä tilanteessa voidaan. Huomenna tyttäreni täyttää kahdeksan vuotta. Juhlia on suunniteltu koko viikko ja on ihanaa nähdä, miten vähän lapsi ajattelee tätä sairautta. Minulla on maailman ihanin pieni ekaluokkalainen, jonka ansiosta joka päivä on täynnä lämpöä ja naurua.

Huomenna syödään hyvin, tavataan paljon kavereita ja eletään täysillä hetkessä.

Lämpimästi tervetuloa mukaamme tällä matkalle! Positiivisella asenteella ja huumorilla päästään jo varmasti pitkälle. Toivottavasti tulevaan vuoteen sisältyy paljon iloa ja onnistumisia.