Äitienpäivänä 2019 julkaisemme viime vuoden joulun alla syöpään menehtyneen Äidin kirjoituksen, jonka Tytär löysi tyhjentäessään hänen asuntoaan.

Äiti osasi asetella sanansa kauniisti ja lohdullisesti. Vielä viime vuonna tähän aikaan hän kirjoitti: “Mieleeni muistuu vuosien takaiset kesäyöt vanamoineen ja se, kuinka kyselin itseltäni; kenelle kertoisin mitä olen yössä uneksinut ja tuulelta kuullut. Odotan, että metsä laulaa suvivirttään. Metsässä vanamot ja rantamme poluilla valkovuokot.”

Onneksi hän jatkoi kirjoittamista tässä blogissa. Tuntuu, kuin Äiti rohkaisisi meitä kaikkia käyttämään omaa luovuuttamme, ilmaisemaan itseämme ja näin nousemaan arjen yläpuolelle.

• • •

Olisi mukava tavata se pieni tyttö, joka kauan sitten olin. Kyselisin häneltä, mitä hän ajatteli, tunsi ja suunnitteli, miten hän luovuuttaan ilmensi. Ja mitä sitten tapahtui, kun kaikki se jäi vain unohdetuksi haaveeksi?

Alakouluikäisenä olin hyvin luova. Olen aina viihtynyt myös yksinäni vaikka minulla on ollut hyviä ystäviäkin. Piirsin paljon, lähinnä abstrakteja töitä joissa oli vahvat värit; mustaa, punaista, valkoista, vihreää ja sinistä. Saatoin piirtää tuntitolkulla ja usein ajantajukin hävisi. Jollakin kuvaamataidon tunnilla teimme kipsitöitä ja siitä tuli intohimoni. Tein kipsitöitä puuliiterissämme iltahämärään asti ja verannan ikkunalaudat koristeltiin niillä.

Muistan olleeni ehkä noin 10-vuotias, kun sanoin äidilleni, että hankkisiko hän minulle kirjoituskoneen, sillä minusta tulee kirjailija. Ja sen sain, ja kirjoittelin seikkailutarinoita joko yksin tai Mervi-ystäväni kanssa. Myös tanssiminen kuului harrastuksiini, tanssin ilman musiikkia (se soi päässäni) suurella pihakalliollamme. Naapureiden mielestä olin varmasti vähintäänkin omituinen lapsi. Koulussa kunnostauduin runonlausuntaan. Olin monissa koulujen välisissä kilpailuissa runonlausujana ja menestyin niissä varsin hyvin. Radioonkin pääsin lausumaan runoja; Neuvottomassa oli Heikki Hietamiehen juontama Iltamat-radiolähetys ja siellä lausuin Kirsi Kunnaksen runoja. Kirjailijauran vaihtoehdoksi nousi myös näyttelijän työ. Meillä oli pieni lasten ja nuorten näyttelijäkerho Neuvottomassa, enää en muista kuka meitä ohjasi. Teimme pieniä esityksiä työväentaloilla järjestettäviin juhliin. Kuuluin kaikkiin kuoroihin ja kitaransoittoakin harrastin.

Luulen, että tämä pieni tyttö sanoisi minulle nyt, että kaikki tuo harrastaminen oli selviytymiskeinoni. Luova harrastaminen tarjosi minulle oman maailman. Kotini ilmapiiri oli riitaisa ja ahdistava; äidilläni oli paljon vaikeuksia. Siitä huolimatta hän kannusti minua sataprosenttisesti. Jostakin ihmeestä hän säästi rahat kyniin, papereihin, kirjoituskoneeseen, kitaraan ja esiintymisvaatteisiini runokilpailuissa jne. Hän oli katsomassa esiintymisiäni aina kun se vain oli mahdollista.

Isäni kuoli, kun olin 14-vuotias ja äitini alkoholisoitui pienin askelin yhä vakavammin. Elämäni muuttui selviytymisestä suorittamiseksi. Minusta tuli 14-vuotiaana aikuinen – ainakin aikuisempi kuin äitini. Elämästäni tuli aika vakavaa, luova arkkuni sulkeutui ja ymmärsin, että nyt on hankittava ammatti ja toimeentulo. Ensimmäinen kesätyöpaikkani heti isän kuoleman jälkeen oli Haminan I apteekki.  Aikuisten maailma alkoi pikku hiljaa avautua minulle.

Luovuuteni suuntautui elämässä pärjäämiseen sekä työn, opiskelun ja perhe-elämän yhdistämiseen. Perhe-elämästä luovuin ensimmäiseksi. Yli 20-vuotinen yrittäjän ura oli ”todellinen elämänkoulu”. Johtajuus on mielestäni mitä suurimmassa määrin luovuutta. Voi olla, että sekoitan myös itsensä toteuttamisen ja luovuuden keskenään; kysymys voi olla näiden asioiden yhdistämisestä. Mielikuvitus, omaperäisyys, johtajan kyvyt ja asioiden ja ilmiöiden tutkiminen kulkevat käsi kädessä arjen työn ja menestymisen kanssa.

Yrittäjänä oli jonkinasteista vapautta ja koin, että siinä eli myös luovuus. Yhdessä tekeminen ja ideointi synnytti uutta. Loimme työyhteisössämme uusia näkökulmia ja tapoja tehdä sosiaalityötä. Oli tärkeää, että kaikkien ideat olivat yhtä merkittäviä ja ristiriidoista yleensä syntyi jotakin uutta ja toimivaa. Ja kun teimme asiat mahdollisimman hyvin, nautimme myös työstämme. Muistan ajatelleeni joskus, kun seurasin jonkun työntekijämme työskentelyä, että työ voi olla kuin taidetta. Innostavaa, inspiroivaa, harmonista, kaunista, avointa, arvioitavissa olevaa jne…

Kolme vuotta sitten sain kaksi syöpädiagnoosia; rinta- ja munasarjasyövät. Luovuin työstä ja opiskelusta. Tällä hetkellä minulla on vapautta ja aikaa. Jopa tuhlattavaksi. Tein vajaa vuosi sitten itselleni aarrekartan, jota tutkin eräänä päivänä. Huomasin, että olin laittanut sinne kultareunuksiin sanan KIRJOITA.

Onko niin, että se mikä on syvällä sydämessämme, nousee esiin kun sen aika taas on?

Äiti

• • •

Löysin tämän tekstin äidin arkistoista nyt keväällä 2019. Epäilen hänen kirjoittaneen teksin joskus 2015–2016 vaiheilla, ehkä ennen kuin munasarjasyöpä uusiutui. Äiti puhui usein, että vuosi 2015 oli hyvä. Silloin ei ollut hoitoja.

Kuvassa hän on uudessa mekossaan äitinsä kanssa matkalla kotiin runonlausuntaesityksestä. Äiti näyttää totiselta, pieni hymynkare huulillaan, samoin mummini.

Äidissä oli kaksi puolta: vakava ja liian varhain aikuiseksi kasvanut nainen, yrittäjä, johtaja, opettaja. Bisnesnainen. Toinen puoli oli vekkuli ja lapsenmielinen. Pidin jälkimmäisestä enemmän.

Onneksi leikkisyys säilyi äidissä loppuun asti. Se näkyi tilannekomiikkana, silmäniskuina ja pieninä nenän nyrpistyksinä. Uskon, että yksi äidin jättämä perintö on ajatus siitä, että meidän kaikkien olisi hyvä vähän hellittää, löysätä rusettia ja antaa sen pienen luovan lapsen tanssia kalliolla ja haistella merituulta.

Tytär