On pimeä lokakuinen aamu. Väsyttää. Onneksi tänään on myöhäisempi vuoro; työpäiväni alkaa klo 08:00. Saavun työpaikalle muutamaa minuuttia ennen tasaa ja liimaan kestohymyn kasvoille.

Minulla on mukava työpaikka ja ihanat työkaverit. Meillä on töissä hyvä ja avoin tunnelma. Silti henkistä väsymystä syöpää kohtaan eivät ihanimmatkaan työkaverit eivätkä ystävät voi poistaa.

Soitin eilen äidille, hän kuulosti taas kovin kivuliaalta. Ei ollut oikein jaksanut liikkua. Hän oli maksanut netissä laskun ja nukkunut sitten koko päivän. Vatsan suuri kasvain kasvaa vauhdilla ja painaa alaselkää, se vaikeuttaa liikkumista. Veriarvot heittelevät ja nesteiden kierto jaloissa on huonoa.

Kävin illalla metsälenkillä ja tapasin ystävää. Tänä syksynä metsä on ollut kaunis. Oikea satumetsä!

Kunpa elämä olisikin kuin syksyinen satumetsä: kauniita värejä, tuoksuja, auringon säteitä ja illan viiletessä ihanaa syksyistä usvaa. Lämmintä kaakaota ja voisilmäpullaa.

Huomaan, että haluan tehdä asioita, jotka eivät liity millään tavalla syöpään: urheilla, tavata terveitä ystäviä, syödä herkkuruokia ja kiertää kulttuuritapahtumissa. Minulla on suuri tarve kokea olevani samanlainen kuin muut. Useimmiten se onnistuukin.

Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, miten tämän yhteisen jäljellä olevan ajan käyttäisi hyvin ja mahdollisimman ”tehokkaasti”. Välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että olen jonkun viikonlopun kotona. Olenko halannut tarpeeksi, olenko kertonut, kuinka tärkeä ihminen äiti minulle on? Käyn kilpajuoksua kalenterin kanssa.

Omaa jaksamista on pohdittava myös. Onko järkevää ajaa illalla pimeässä 120 kilometriä pitkän työviikon jälkeen ja nukahtaa heti perillä? Riittääkö se, jos omat rahkeet sillä kertaa eivät yksinkertaisesti riitä enempään? Riittääkö se, että olen vain paikalla?

Ja sitten se takaraivossa jyskyttävä suuri kysymys:

Kuinka kauan yhteistä aikaa vielä on jäljellä?

Tytär

ÄITI: Rakastan merta, rauhoitun metsän tuoksusta, ilahdun koiramme leikeistä, olen kiitollinen kaikista läheisistäni, nauran kun naurattaa ja itken kun itkettää. Sairauden ja surun kanssa tunnen olevani ajoittain avuton. Olen 58-vuotias, ja sairastanut rinta- ja munasarjasyöpää viisi vuotta. Tyttäreni samanaikainen rintasyöpä opetti minulle, kuinka tärkeää on olla kuuntelija, näkijä ja vierellä kulkija heikkoina hetkinä. Olen huvittunut siitä, että tunnistaisin tyttäreni kädet satojen käsiparien joukosta. Se on hyvin vahvistava tunne. Kuljemme oikeasti ja symbolisesti samaa matkaa käsi kädessä.

TYTÄR: Sain rintasyöpädiagnoosin huhtikuussa 2016. Olin 32-vuotias, aktiivinen ja liikunnallinen nuori nainen. Tällä hetkellä tilanteeni on hyvä, käyn 6 kk:n välein seurannassa BRCA1 -geenivirheeni vuoksi ja koetan palata aktiiviseen elämääni takaisin, oman jaksamiseni rajoissa. Äidin sairaus vie henkisiä voimia. Olen monesti miettinyt sitä, kuinka vaikeaa on iloita omista terveistä päivistä, kun äidillä niitä ei enää ole. Voimaa saan luonnosta ja ystävistä.