Valitse sivu

On ihanan lämmintä ja valoisaa. Aurinko helottaa verhojen välistä suoraan kasvoihini. Haukottelen pitkään ja hartaasti, venyttelen nautinnollisesti ja yritän tavoittaa juuri näkemääni ihanaa unta, kunpa se jatkuisi vielä:

Olen rakkaani sylissä ja taustalla soi Ressun ja Jussin kappale: “Hei mennään meille jatkamaan, tää ei voi jäädä suudelmaan – kuiskasit korvaan; varo vaan, jos aamuun saakka jäämään saat, en ehkä lähde milloinkaan”.

Ja sitten huudan tuskaisesti:”Jumankauta!”. Tunnen kuinka käteni koskettaa jo kylmenevää kosteaa lakanaa ja märkä yöpaitani liimautuu ihooni. Vasemmalta kyljeltäni nenääni tunkeutuu ulosteen haju. Sekä suolen että virtsa-avanteen laatat ovat irronneet.

Olen ihanan uneni aikana liikkunut ja unohtanut, kuinka paikallani minun on nukuttava.

Uni karisee alle sekunnin silmistäni ja aivot alkavat työskennellä; missä ovat puhtaat uudet laatat ja pussit, missä kertakäyttöiset aluslakanat ja puhdistusvälineet, roskapussi, puhtaat vaatteet? Sitten suorinta tietä kylpyhuoneeseen.

Olen raivoissani, surullinen, turhautunut, tekisi mieleni heittää saastainen roskapussi päin seinää. Suustani kirpoavat kaikki tietämäni kirosanat. Kuinka kauan tällaista kukaan voi kestää???

Kynnys, jonka yli astuin vuonna 2013… enkä koskaan pääse takaisin. Samalla pelkään, että tuuli talvinen tuutii minut ikuiseen uneen.

Palaan takaisin uneni ihanuuteen; muistan parransänkesi, tuoksusi, lämpösi ja suudelmasi. Sinä olit tullut päiväuneni aikaan ja tiedän, että merikotka lentää ylläsi silloinkin, kun minua ei enää ole.

Rakkaat läheiseni ja siskot; olkoon hymy huulillanne, suussanne kupliva nauru, pilkettä silmäkulmassa ja sydämessä onnella pesä.

Äiti

ÄITI: Rakastan merta, rauhoitun metsän tuoksusta, ilahdun koiramme leikeistä, olen kiitollinen kaikista läheisistäni, nauran kun naurattaa ja itken kun itkettää. Sairauden ja surun kanssa tunnen olevani ajoittain avuton. Olen 58-vuotias, ja sairastanut rinta- ja munasarjasyöpää viisi vuotta. Tyttäreni samanaikainen rintasyöpä opetti minulle, kuinka tärkeää on olla kuuntelija, näkijä ja vierellä kulkija heikkoina hetkinä. Olen huvittunut siitä, että tunnistaisin tyttäreni kädet satojen käsiparien joukosta. Se on hyvin vahvistava tunne. Kuljemme oikeasti ja symbolisesti samaa matkaa käsi kädessä.

TYTÄR: Sain rintasyöpädiagnoosin huhtikuussa 2016. Olin 32-vuotias, aktiivinen ja liikunnallinen nuori nainen. Tällä hetkellä tilanteeni on hyvä, käyn 6 kk:n välein seurannassa BRCA1 -geenivirheeni vuoksi ja koetan palata aktiiviseen elämääni takaisin, oman jaksamiseni rajoissa. Äidin sairaus vie henkisiä voimia. Olen monesti miettinyt sitä, kuinka vaikeaa on iloita omista terveistä päivistä, kun äidillä niitä ei enää ole. Voimaa saan luonnosta ja ystävistä.

X