On ihanan lämmintä ja valoisaa. Aurinko helottaa verhojen välistä suoraan kasvoihini. Haukottelen pitkään ja hartaasti, venyttelen nautinnollisesti ja yritän tavoittaa juuri näkemääni ihanaa unta, kunpa se jatkuisi vielä:

Olen rakkaani sylissä ja taustalla soi Ressun ja Jussin kappale: “Hei mennään meille jatkamaan, tää ei voi jäädä suudelmaan – kuiskasit korvaan; varo vaan, jos aamuun saakka jäämään saat, en ehkä lähde milloinkaan”.

Ja sitten huudan tuskaisesti:”Jumankauta!”. Tunnen kuinka käteni koskettaa jo kylmenevää kosteaa lakanaa ja märkä yöpaitani liimautuu ihooni. Vasemmalta kyljeltäni nenääni tunkeutuu ulosteen haju. Sekä suolen että virtsa-avanteen laatat ovat irronneet.

Olen ihanan uneni aikana liikkunut ja unohtanut, kuinka paikallani minun on nukuttava.

Uni karisee alle sekunnin silmistäni ja aivot alkavat työskennellä; missä ovat puhtaat uudet laatat ja pussit, missä kertakäyttöiset aluslakanat ja puhdistusvälineet, roskapussi, puhtaat vaatteet? Sitten suorinta tietä kylpyhuoneeseen.

Olen raivoissani, surullinen, turhautunut, tekisi mieleni heittää saastainen roskapussi päin seinää. Suustani kirpoavat kaikki tietämäni kirosanat. Kuinka kauan tällaista kukaan voi kestää???

Kynnys, jonka yli astuin vuonna 2013… enkä koskaan pääse takaisin. Samalla pelkään, että tuuli talvinen tuutii minut ikuiseen uneen.

Palaan takaisin uneni ihanuuteen; muistan parransänkesi, tuoksusi, lämpösi ja suudelmasi. Sinä olit tullut päiväuneni aikaan ja tiedän, että merikotka lentää ylläsi silloinkin, kun minua ei enää ole.

Rakkaat läheiseni ja siskot; olkoon hymy huulillanne, suussanne kupliva nauru, pilkettä silmäkulmassa ja sydämessä onnella pesä.

Äiti