Valitse sivu

Syyllisyys.

Se hiljaa kalvaa mielen sopukoita. En osannut antaa tunteelle nimeä, ennen kuin juttelin toisen kroonisesti syöpää sairastavan nuoren kanssa. Se synkkä varjo mielen päällä on nimeltään syyllisyys.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Rakastavat vanhemmat, joilla oli aina aikaa meille lapsille. Ihana (ärsyttävä) pikkusisko ja valtavasti upeita ystäviä. Syyllisyys kumpuaa vastineeksi juuri siitä valtavasti rakkaudesta, jota olen saanut kokea.

Äiti ja isä ovat olleet vanhemmista parhaimpia ja he olisivat ansainneet terveen lapsen: sen sijaan he saivat minut ja ikuisen pelon. Ystäväni olisivat ansainneet huolettomat päivät yhdessä vanhenemisen kera: sen sijaan he saivat surun ja epätietoisuuden. Pikkusiskoni olisi ansainnut terveen siskon: sen sijaan hän sai sairauden mukanaan tuoman varjon.

Syyllisyys tunteena on julma. Se muuttaa persoonaa tiedostamatta kohti vihaista minää. Minää, joka ajattelee, että jos olisin edes hieman kylmempi minusta välittäviä ihmisiä kohtaan, on heidän helpompaa kestää mahdollinen kuolema. Kenties he eivät surisi niin paljon?

Terveiden on hankala ymmärtää, kuinka sairastunut ihminen voi tuntea syyllisyyttä. Eikä syyllisyyden tunnetta voikaan ymmärtää, ennen kuin kuolemattomuuden kupla puhkesi: niin omasi ja kuin läheistesi arjen ympäriltä.

Tässä maailmassa, jossa elämä hyvin helposti yhtyy elämään, jossa kukatkin kohtaavat toisensa tuulten vuoteessa, jossa joutsen tuntee kaikki muut joutsenet, vain ihminen rakentaa ympärilleen yksinäisyyden muurin.
(Antoine De Saint-Exupéry)

Milloinkohan ymmärrän jättää oman rakennustyömaani kesken ja purkaa aloitetun muurin perustukset?

X