Tänään oli taas yksi sellainen päivä.
Päivä, jolloin olisin halunnut kertoa äidille, kuinka ensimmäinen työvuoroni uusissa työtehtävissä sujui. Olisin halunnut kertoa uusista oudoista termeistä, uudesta työpisteestäni ja siitä, kuinka työpäivän jälkeen kävin meille molemmille tutun hotellin kuntosalilla ja saunassa rentoutumassa jännittävän päivän päätteeksi.
Viime viikolla aloitin kurssilla, johon äitikin ilmoittautui. Siellä puhuttiin rinta- ja munasarjasyöpäalttiudesta, saatiin tietoa ja vertaistukea. Ensimmäisen kurssipäivän jälkeen olisin halunnut soittaa äidille ja kertoa tuntemuksistani.
Äiti nukkui pois juuri ennen joulua. Hautajaisia vietettiin tammikuussa.
Minulla on ikävä. Niin pirunmoinen ikävä.
On ollut hienoa kirjoittaa tänne. Tämä oli meidän yhteinen projekti äidin kanssa. Kanava, jonka kautta sanoitimme tunteita ja ajatuksia.
Nyt tuntuu, että jatkan blogin kirjoittamista omalla nimelläni. Tämä on siis Me kaksi -osion viimeinen päivitys.
Kiitos teille, lukijat! Iloa ja valoa jokaiseen päiväänne.
Tytär
ÄITI: Rakastan merta, rauhoitun metsän tuoksusta, ilahdun koiramme leikeistä, olen kiitollinen kaikista läheisistäni, nauran kun naurattaa ja itken kun itkettää. Sairauden ja surun kanssa tunnen olevani ajoittain avuton. Olen 58-vuotias, ja sairastanut rinta- ja munasarjasyöpää viisi vuotta. Tyttäreni samanaikainen rintasyöpä opetti minulle, kuinka tärkeää on olla kuuntelija, näkijä ja vierellä kulkija heikkoina hetkinä. Olen huvittunut siitä, että tunnistaisin tyttäreni kädet satojen käsiparien joukosta. Se on hyvin vahvistava tunne. Kuljemme oikeasti ja symbolisesti samaa matkaa käsi kädessä.
TYTÄR: Sain rintasyöpädiagnoosin huhtikuussa 2016. Olin 32-vuotias, aktiivinen ja liikunnallinen nuori nainen. Tällä hetkellä tilanteeni on hyvä, käyn 6 kk:n välein seurannassa BRCA1 -geenivirheeni vuoksi ja koetan palata aktiiviseen elämääni takaisin, oman jaksamiseni rajoissa. Äidin sairaus vie henkisiä voimia. Olen monesti miettinyt sitä, kuinka vaikeaa on iloita omista terveistä päivistä, kun äidillä niitä ei enää ole. Voimaa saan luonnosta ja ystävistä.
Tämä on Me kaksi -osion viimeinen kirjoitus. Äiti menehtyi vähän ennen joulua vuonna 2018. Tytär jatkaa kirjoittamista ilman häntä.
Lennä korkealle, rakas Äiti! Kiitos kaikesta. <3
<3
<3
kiitos kaikista kirjoituksistanne, tunteistanne ja tuntemuksistanne on ollut mielenkiintoista ja hellyttävää lukea. Taivaaseen ei ehkä ole puhelinta, vaan ehkäpä tulevat kirjoituksesi välittyvät bitteina äitisikin tietoon <3 …
Niin hyvin sanoitettu: “onko taivaaseen puhelinta?”
Oma äitini nukkui pois kesällä ja arki on pakottanut jatkamaan elämää. Tällä hetkellä elämä on täynnä uusia asioita opiskeluiden ja uran suhteen, joista palavasti haluaisin päästä kertomaan äidilleni!
Ajan kanssa suru muuttaa muotoaan, se on totta, mutta ikävä ei ota hellittääkseen. Hetkeksi asian unohtaa ja sitten ikävä iskeekin niin kovaa että sattuu. Oikeasti fyysisesti. Jotenkin tähän on osittain tottunut, mutta siltikään mieli ei aina haluaisi uskoa kaikkea todeksi.
Kerron kun löydän puhelimen taivaaseen!
❤
Täällä kaksi BRCA1 -kantajaa, äiti ja tytär, molemmat syöpään sairastuneita. Tällä hetkellä molemmilla kaikki hyvin, joten toivoa on!
Löysin tämän blogin tänään. Olisi varmaan ollut hyvä löytää jo ennemmin. Kaikki kolahti. Tuo että tahtoisi soittaa ja kertoa kaikenmoista, puhua niitä näitä. Oma äitini kuoli viime kesänä munasarjasyöpään, ja siitä lähtien olen ollut sairaslomalla uupumuksesta. Olimme hyvin läheisiä, samannäköisiä ja -tapaisia, kuin paita ja peppu, minä hänen ainoa lapsensa Tuntuu kuin että iso pala sydämestä on revitty irti.
Jaksamista sinulle!
❤️ Varmasti äiti kuuntelee jatkossakin kuulumiset, vaikkakaan ei ole samalla tavalla enää läsnä. Haleja Ella ❤️
Taivaaseen lentänyttä äitiäni minullakin on ikävä. Syöpä väsytti ja vei. He elävät meissä, niin ajattelen <3
http://www.iltalehti.fi/tv-ja-leffat/a/9c2c6914-f9ea-4138-a0df-231974e1ae48
Puhelin löytynyt!