Valitse sivu

Kun äiti sai ensimmäisen diagnoosinsa v. 2013, hän soitti ja kysyi, lähdettäisiinkö yhdessä Välimeren risteilylle. Ensin vähän kauhistelin ja mietin, että miten me matka maksettaisiin, saatikka selvittäisiin lentokentän jonotuksista ja kahden tunnin bussimatkasta Milanosta Savonan satamaan. Äiti olisi varmasti melko heikossa kunnossa matkan aikana, koska aktiivihoidot olisivat juuri tuolloin päällä. Äiti ei halunnut vitkastella: Jos aikoi nähdä maailmaa, se oli tehtävä nyt!

Tuon matkan jälkeen me ehdittiin tehdä yhdessä vielä kolme matkaa; yksi Välimerelle, yksi Prahan joulumarkkinoille ja tämä viimeisin suuntautui Norjan vuonoille. Ne olivat tärkeitä retkiä kaikki.

Me palattiin Norjan retkeltä elokuussa 2018, ja äiti kuoli joulukuussa 2018. Voi sanoa, että äiti eli loppuun asti sydän auki maailmalle ja kiinnostuneena kaikesta.

Olen siitä vieläkin ihmeissäni, miten hienosti äiti jaksoi vuonoristeilyllä. Hän kävi maissa melkein kaikilla pysähdyksillä, ainoastaan yhdessä satamassa hän jäi pysähdyksen ajaksi hyttiin lepäämään.

Geirangerissa meillä kävi hauska juttu. Hyppäsimme ”Hop On Hop Off ”-bussiin tarkoituksena tehdä pieni tutustumisretki lähialueeseen. Erään maisemapaikan kohdalla bussin kuljettaja kuulutti, että nyt on hyvä paikka nousta kyydistä valokuvaamaan. Nousin bussista, suuntasin kohti valokuvauskohtaa ja otin vielä kuvan äidistä bussin ikkunassa vilkuttamassa. Hetki sen jälkeen bussi käynnistyi ja lähti kohti vuoria äiti kyydissä. Sinne se hävisi näköpiiristä ja minä jäin ihmettelemään, että mitäs nyt tehdään.

Äidillä oli käytössä uusi älypuhelin, jota meidän oli tarkoitus harjoitella käyttämään risteilyn aikana. Hän oli niin hämmentynyt tilanteesta, ettei osannutkaan käyttää puhelinta liikkuvan bussin kyydissä.

Kun soitin, niin puhelin tuuttasi vain varattua. Hetken päästä sain onneksi yhteyden ja sovittiin, että tavataan bussin lähtöasemalla, jos se ei palaa samaa reittiä takaisin. Onneksi kuitenkin palasi. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja taas oltiin yhtä kokemusta rikkaampia.

Samalla retkellä äidin jalat turposivat kovasti, se johtui varmasti nivusten imusolmukkeisiin levinneestä syövästä. Nesteet eivät kiertäneet normaalisti. Meillä oli iltaisin sellainen rutiini, että nostettiin äidin jalat ylös isojen sohvatyynyjen päälle ja minä hieroin ja annoin jaloille kylmähoitoa juomatölkeillä. Sekin oli mukava yhteinen juttu, vaikka johtui tietysti ikävästä vaivasta.

Minulle jäi raskaiden asioiden lisäksi myös paljon hyviä muistoja viimeisistä vuosista. Hauskoja tapahtumia ja sattumuksia, yhteisiä hetkiä: mökkireissuja, kävelyretkiä, neulomisen harjoittelua, hauskoja tarinoita, voileipäkakun kasaamista ja aamukahveja. On sellainen tunne, että äiti seurailee nytkin kaikkea mitä me täällä touhuillaan ja hymyilee lempeästi.

Tuntuu siltä, että hänen kätensä on minun olkapäälläni koko ajan.

Ella

X