Valitse sivu

“Keuhkolevinneisyys rintasyövässä on helppo juttu! Varsinkin HER2-positiivisilla. Elät varmasti hyvää elämää vielä ainakin 10 vuotta.” Nämä olivat ensimmäiset sanat, jotka kuulin puolitoista vuotta sitten onkologin suusta, kun olin saanut tiedon taudin leviämisestä. Ihanan positiivinen, toivoa luova lääkäri!

Vaaleanpunainen lokakuu on täällä… Kuulemme taas, kuinka rintasyöpä on helppo tauti ja kuinka kaikki paranevat. Tässä hötössä elin minäkin vielä toissa keväänä. Halusin luottaa ja uskoa lääkäreihin, tämän kanssa voi elää pitkään hyvää elämää. Vaaleanpunaisesta kuukaudesta jää varmasti monelle käsitys, että rahaa syöpätutkimukseen tulee koko ajan enemmän ja enemmän? Onko näin? Miltä näyttää valtion budjetti syöpätutkimukseen osoitetusta rahasta? Potilaita on syöpäklinikoilla koko ajan enemmän ja se valitettavasti näkyy potilaalle mm. alati vaihtuvissa lääkäreissä, jotka eivät tunne sinua. Joka kerta aloitetaan esittäytyminen uudestaan ja potilas saa olla tarkkana, että epikriisiin kirjataan asiat oikein. Hoitovirheitä tulee väistämättäkin.

Sanotaan, että Suomessa saa hyvää hoitoa syöpään. Varmasti parasta mahdollista mitä budjetilla saa. Potilaana koen, että lääkärit toimivat ”side silmillä”. Kokeillaan, jos potilaalle tehoaisi lääke X, kun siinä on tilastojen mukaan ollut hyvä vaste 60–70% potilaista. Lopuille lääke X ei annakaan haluttua vastetta: heille kokeillaan seuraavaa lääkettä Y, joka on tilastojen mukaan seuraavaksi tehokkain juuri tämän potilaan tautiin. Ja sitten se budjetti. Millä perusteella toiselle kokeillaan uutta, kallista lääkettä Z, toiselle ei? Millä perusteella valitaan, kenelle suodaan lisää aikaa?

Tulin juuri kvartaalikontrollistani. Tauti etenee. Kasvua on yli 20%, joten hoitolinjaukseen vedoten todetaan, että nykylääkityksestä ei ole vastetta. Tutkitaan lisää ja sitten taas ihmetellään mitä kokeiltaisiin. Lääkäri oli minulle aivan tuntematon samoin kuin minä hänelle. Potilaan on oltava hyvinkin valveutunut lääkärin vastaanotolla. Mitä sitten, kun en enää jaksa? Kuka pitää huolta oikeuksistani? Puolisoni oli mukana lääkärissä, mutta hänelle kaikki lääkärin viestit olivat hepreaa. On taito myös verbaalisesti luoda uskoa ja toivoa potilaaseen ja tämän lähipiiriin.

Tuntuu, etten ole potilaana minkään arvoinen eikä minulla ole mitään oikeuksia. Onko niitä ylipäätään? Onko parempi, että potilas ei tiedä liikaa, ja luottaa lääkärin sanaan? Tunnen oloni koekaniiniksi, jopa heittopussiksi.

Enkö olekaan enää mielenkiintoinen menestystarina lääkäreille?

X