Valitse sivu

Kun ihminen sairastuu vakavasti, muuttuvat myös ihmissuhteet.

Monella menee parisuhde uusiksi, samoin ystävyyssuhteet.

Mietin pitkään, että uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta ja saatanko loukata tällä kirjoituksella minulle läheisiä ihmisiä. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että haluan kirjoittaa tämän, koska haluan kiittää heitä, jotka jäivät.

Syöpä on sekä tuonut että vienyt ystäviä. Sanojen kaikissa merkityksissä. Olen saanut paljon vertaisSiskoja, mutta valitettavasti olen myös joutunut saattelemaan osaa heistä viimeiselle matkalle. Nuoria äitejä, joilla elämä olisi ollut vielä edessä.

Samalla tavalla on käynyt ystävyyssuhteille. Osa on lujittunut ja osa ystävistä on ottanut välimatkaa. Uskon sen olevan luonnollista, vakavaa sairautta ja ystävän muuttumista iloisesta ja energisestä touhottajasta valjuun, haljuun ja kaljuun voi olla vaikea käsitellä. Menettämisen ja kuoleman pelko voivat myös lamaannuttaa. Ja vaikka sairastuneen ulkomuoto palautuisi hoitojen jälkeen, on jo jotain muuttunut.

Haluan KIITTÄÄ ja nostaa esille muutaman Ystävyyden teon, jotka muistan varmasti elämäni loppuun asti:

Yksi Ystäväni teki minulle ruokia valmiiksi pakastimeen sytostaattiviikkojen varalle. Tiedän, että ylimääräisten ruokasatsien teko kahden viliskantti pojan pyöriessä jaloissa ei ole helppoa. Tiedän, että Ystäväni ajatteli tässä myös puolisoani. Sitä, että jos meistä ei kumpikaan jaksa, niin pakastimessa on ainakin ruokaa. Siksi arvostan tekoa suuresti.

Olen äärettömän kiitollinen Ystävälle, joka haki minut Naistenklinikalta kesken oman työpäivänsä, kun tarvitsin saattajaa. Silloin ajattelin, että tähän ihmiseen voin luottaa AINA.

Ajattelen myös erityisellä lämmöllä Ystävää, joka leikkasi hiukseni kaljuksi. Kukaan muu ei olisi voinut tehdä juuri tuota operaatiota paremmin: Hän kysyi mihin mittaan sängen haluan (5 mm vai 6 mm), leikkasi tyynen rauhallisena hiukseni, harjasi hiukset lattialta ja sen jälkeen lähdettiin yhdessä lenkille ilman suurempia tunteiluita. Minusta oli ihanaa, ettei asiasta tehty numeroa.

Haluan kiittää Ystäviä, jotka veivät minua metsälenkille, kahville, elokuviin ja peruukin sovitukseen. Nämä tapaamiset olivat tärkeitä ja pitivät elämässä kiinni. Sairastunut kun kuitenkin haluaa elää mahdollisimman normaalia elämää.

Olen onnellinen siitä, että olen tänään tässä kunnossa. Iloitsen siitä, että jaksoin eilen hölkätä lähes 5 km ja käydä tänään aamulla joogassa. Olen päässyt kuntoutumisessa pitkälle ja olen kiitollinen siitä, ettei minun ole tarvinnut käydä tätä kaikkea läpi yksin.

KIITOS Ystäville, Puolisolle ja Läheisille. Kiitos, että Te jäitte.

Tytär

Kuva: Sonia Pihlajamäki Lumo Photography

 

ÄITI: Rakastan merta, rauhoitun metsän tuoksusta, ilahdun koiramme leikeistä, olen kiitollinen kaikista läheisistäni, nauran kun naurattaa ja itken kun itkettää. Sairauden ja surun kanssa tunnen olevani ajoittain avuton. Olen 58-vuotias, ja sairastanut rinta- ja munasarjasyöpää viisi vuotta. Tyttäreni samanaikainen rintasyöpä opetti minulle, kuinka tärkeää on olla kuuntelija, näkijä ja vierellä kulkija heikkoina hetkinä. Olen huvittunut siitä, että tunnistaisin tyttäreni kädet satojen käsiparien joukosta. Se on hyvin vahvistava tunne. Kuljemme oikeasti ja symbolisesti samaa matkaa käsi kädessä.

TYTÄR: Sain rintasyöpädiagnoosin huhtikuussa 2016. Olin 32-vuotias, aktiivinen ja liikunnallinen nuori nainen. Tällä hetkellä tilanteeni on hyvä, käyn 6 kk:n välein seurannassa BRCA1 -geenivirheeni vuoksi ja koetan palata aktiiviseen elämääni takaisin, oman jaksamiseni rajoissa. Äidin sairaus vie henkisiä voimia. Olen monesti miettinyt sitä, kuinka vaikeaa on iloita omista terveistä päivistä, kun äidillä niitä ei enää ole. Voimaa saan luonnosta ja ystävistä.

X